tiistai 3. elokuuta 2021

Vaihtelu virkistää!















Sari Peltoniemi: Vaihdokkaat, 183 sivua, Ran Ran 2021. Kuvitus Eva Tötterström.

 





Suomalaisessa ja skandinaavisessa kansanperinteessä on paljon vaihdokastarinoita, joissa maahiset, parat tai peikot tekevät omavaltaisia vaihtokauppoja ja nappaavat ihmislapsen hoteisiinsa. 

 

Sari Peltoniemi on aiemmassakin tuotannossaan yhdistellyt siekailematta yliluonnollista ja arkista toisiinsa. 

 

Peltoniemen juuri ilmestynyt lastenromaani Vaihdokkaat ottaa painokkaasti, mutta silti sanomaansa alleviivaamatta kantaa kaiken valtavirrasta poikkeavan erilaisuuden ja outouden puolesta. 

 

Räyhäkkä maahiaisäiti, Ankia, toivoo vastasyntyneestä tyttärestään jotakin suurempaa. 

 

– Tää on erikoinen lapsi, Ankia kehui. 
– Se puri mua jo sormesta niin napakasti että piti laittaa laastari. 

 

Vauva karjahtaakin niin, että mamman kulmakarvat hulmahtavat ja sen ääni kuulostaa äidin korvaan erityisen majesteettiselta. 


Ankia muistaa maahiaisten vanhan ennustuksen. Sen toteutumisen kannalta hän uskoo olevan etua siitä, että lapsi pääsisi ihmisten maailmaan oppimaan hallitsemisen taitoja. 

 

Ja niin tapahtuu.

 

Kirjan jännite syntyy ihmislapsen ja maahiaislapsen edesottamuksista itselleen tyyten vieraalla maaperällä. 


Maahiaisvauva, jonka äiti on jo ennättänyt ristiä Hankalailaksi, saa uudeksi nimekseen Veronika. Ja ihmislapsi saa maahiaisperheeltä nimekseen Pikkukakkonen.

 

Maahiaiset nimittäin rakastavat maanalaisissa onkaloissaan television katsomista yli kaiken. Näin ne myös saavat paljon tietoa maanpäällisestä elämästä, joskin väärinymmärrys on tavallista… 

 

Makkarallakin on perimätiedon mukaan enemmän ajatuksia kuin maahiaisvauvalla, mutta säpinää kyllä syntyy puolin ja toisin vaihdokkaiden kotiuduttua uusiin perheisiin. 

 

Pikkukakkonen ihmettelee ryönäistä ja pimeää kotiaan ja ryhtyy sitä ankarasti puunaamaan. 

 

Hankalaila/ Veronika järsii kaiken eteensä tulevan ja paiskoo holtittomasti tavaroita. Kun toista isoveljeä koulussa kiusataan, hän puuttuu siihen viipymättä. 

 

Vaikka maahiaiset näyttävätkin toimivan usein hetken päähänpistosta, niin heillä on toki periaatteita. ”Hentoja rääpäleitä ei esimerkiksi sovi viskellä koska ne voivat mennä rikki”.

 

Juuri johdonmukaisuus ja ikivanhoista tavoista kiinni pitäminen tekevät maahiaisista lukijan silmissäkin niiden hieman arveluttavasta ulkomuodosta ja äkkipikaisuudesta huolimatta äärimmäisen sympaattisia olentoja. 

 

Peltoniemi luonnostelee vähäeleisesti, mutta tehokkaasti hienon muotokuvan eläkeikää lähenevästä esikoulun opettajasta, jolla on ymmärrystä suhtautua  uusiin oppilaisiinsa ymmärryksellä. Opettaja viheltää heti pelin poikki kaikenlaiselta kiusaamiselta. 

 

Se oli Pikkukakkosen mielestä ihanaa ja erikoista. Opettaja oli ihminen, joka pystyi laittamaan maailman järjestykseen, vaikka oli vain vanha, hento nainen. Kuka tahansa pienikin maahiainen olisi pystynyt ripustamaan opettajan naulakkoon, muttei ehkä olisi uskaltanut. 

 

Jännitys tiivistyy, kun tytöt lopulta kohtaavat ja verenperintö aiheuttaa hämmennystä, myös perheiden välillä. 


Sopuratkaisu löytyy. Peltoniemi on liittänyt lukujen alkuun salakirjoitusta, jonka purkamiseen löytyvät koodit  kirjan lopusta. Salakirjoituksen ratkomalla saa selville, millainen tulevaisuus tyttöjä odottaa.

 

Kasvuoloja ja aineellista rikkautta tärkeämpää on vanhempien horjumaton rakkaus lapsiaan kohtaan. Tämä teema on kirjoitettu kauniisti ja eleettömästi vaihdokastarinaan. 

 

Eva Tötterströmin vinjettikuvat lukujen alussa antavat vihjettä miljööstä ja siitä,  jatketaanko tarinaa ihmisten vai maahiaisten näkökulmasta. 


Koko sivun kuvituksia löytyy vain neljä, niitä olisi kernaasti saanut olla enemmänkin. Toisaalta lukijalle jää nyt enemmän kuvittelun varaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti