Vihreän lohikäärmeen pauloissa

Leena Lehtolainen: Vihreän lohikäärmeen risteys, 283 sivua, Tammi 2022. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen / Istockpohto.

 

Leena Lehtolainen tekee niin sanotusti Ilkka Remekset uusimmassa nuortendekkarissaan Vihreän lohikäärmeen risteys.

 

Ilkka Remes on kirjoittanut useampia seikkailupitoisia dekkareita Aaro Korvesta, joka on Remeksen aikuistenromaaneissa esiintyvän keskushenkilön Antti Korven poika.  

Vihreän lohikäärmeen risteyksessä päähenkilöinä ovat teini-ikäiset Viggo ja Selma. 

Viggon isoveli on kadonnut pari vuotta sitten hämärissä olosuhteissa. 

Hieman ennen katoamistaan veli on nostanut ison summan pankkitiiltään. Onko veli sekaantunut huumeisiin?  

Selman paras ystävä Sennu on kuollut syöpään. 

Sennun isä puolestaan on Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareista tuttu Kallion kollega Pekka Koivu. 

Sennun sairastumista leukemiaan sivuttiin jo Lehtolaisen aikuistendekkarissa Surunpotku vuonna 2015. 

 

Tuula Korolainen on haastatellut Lehtolaista Onnimanni-lehden uusimmassa joulukuun alussai ilmestyneessä nelosnumerossa. 

 

Lehtolainen kertoo, että pystyi nuortenromaanissa syventämään Surunpotkun menetyksen teemoja.

 

Poliisin työn arkea ja liian vähäisiä resursseja sivutaan myös nuortendekkarissa. 

Viggo on turhautunut siitä, että hänen veljensä katoamisen tutkinta ei ole edennyt: 

 

– Alussa ne oli kovinkin aktiivisia, kun Joel oli vielä alaikäinen. Keissi oli Espoon poliisin jollain ihme nuortenosastolla, ja silloin yksi komisario soitti äidille usein. Nyt en oikein tiedä kenelle se kuuluu, kun Joel on jo täysi-ikäinen. Ehkä jonnekin toivottomien tapausten mappiin.

 

Viggo ja Selma kohtaavat toisensa sähkökaapin äärellä, johon Viggon veli on maalannut lohikäärmeen. Vaikka se tuhritaan usein, joku palauttaa maalauksen aiempaan loistoonsa.

Selma murehtii sisaruksensa, Savun, puolesta, joka tuntuu ajautuneen hämäriin bisneksiin. Veljensä katoamisen lisäksi Viggo suree perheyhteyden hapertumista, kun vanhemmat koteloivat surunsa työntekoon. 

Vähitellen nuorten suhde syvenee, ja Viggo kutsuu ajatuksissaan Selmaa Liekkitukkatytöksi.

 

Lehtolainen kuvaa oivaltavasti nykynuorten monien huolten kuormittamaa arkea. 

 

Sennun yksinhuoltajaäiti tekee montaa työtä saadakseen riittävästi rahaa perheensä elättämiseen. Viggon vanhemmilla ei sen sijaan ole rahasta puutetta.

 

Läheisten aikusten läsnäolo ja arkinen huolenpito on kummallekin nuorelle maallista  vaurautta paljon tärkeämpää. 

Taitavasti ja taustoittaen Lehtolainen tuo maailmanpolitiikan yhdeksi nuortenromaaninsa keskusteemaksi:  

 

Juuri kun köyhyys ja nälänhätä oli saatu vähenemään, tuli pandemia ja sitten sota. Viattomia lapsia kuoli, puolustuskyvyttömiä pahoinpideltiin. – – 

 

Viggon veljen jäljityksessä päädytään lopulta Romaniaan, yhteen Euroopan köyhimmistä maista. 

Olen pitkään toivonut enemmän vetäviä kotimaisia nuortendekkareita tarjolle. Siksi onkin hienoa, että Lehtolainen on nyt tarttunut haasteeseen. 

Mikään ensikertalainen hän ei nuortenkirjailijana kuitenkaan  ole: Lehtolainen debytoi jo varhaisessa teini-iässä nuortenkirjalla Ja äkkiä onkin toukokuu  (Tammi 1976) ja kirjotti vielä 1981 toisen nuortenkirjan Kitara on rakkauteni (Tammi 1981).