Kun elämä on hyvällä tavalla vielä ihan nupullaan

Merja Svensk: Kirsikankukkia. 196 sivua. Reuna 2024. Kansikuva ja sisäsivujen piirroskuvat Sanja Uimonen. Kannen suunnittelu Jaana Rautio.

 

Taidan toistaa itseäni, mutta on hienoa, että pienet kustantamot julkaisevat edelleen realistisia kotimaisia nuortenromaaneita. 

Merja Svensk (s. 1956) helsinkiläinen kirjailija ja työnohjaaja. Hän on aiemmin julkaissut kolme romaania aikuisille. Niiden päähenkilöt ovat yhteiskunnasta eri tavoin syrjäytyneitä tai muutoin yksinäisiä. 
 
Kirsikan kukkia on hänen ensimmäinen nuortenkirjansa. 
 
Nuortenromaanin aihe on tuttuakin tutumpi: 16-vuotias Kirsi-Marja (ystävien kesken Kiki ja isälle Kirsikka) on taitekohdassa: yläkoulu on ohi ja edessä ovat lukio-opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa. 

Vanhemmat ovat eronneet ja äiti mustamaalaa alkoholisoitunutta isää jatkuvasti. 

Kiki on perinyt isältään kirjallisia geenejä: hän lukee paljon ja tiivistää tuntojaan usein myös päiväkirjaan kirjoittamiinsa runoihin.
 
Kirjan alussa esitellään kaikki keskeiset henkilöt Sanja Uimosen mustavalkopiirroksina. 

Minäkerronta aaltoilee välillä eri aikatasoissa, kun nykyhetken rinnalla Kiki muistelee lapsuuttaan Lappeenrannassa ja vanhempien kipeää avioeroa. 
 
Kikin paras ystävä on Silja, joka ymmärtää usein jo puolesta sanasta tai hiljaisuudestakin Kikin mietteet:
 

Silja on minun peilini, tavallista peiliä parempi. Hän heijastaa minulle puhumastani kuvaa, jossa näen asioiden sävyt. 

 
Tytöt lukevat niin Julia Kristevaa kuin Eeva Kilpeäkin, vaikka eivät ehkä ihan kaikkea vielä ymmärräkään.   
 
Kikin ja varhaiskasvattajana päiväkodissa työskentelevän äidin pienperheessä rahaa ei ole koskaan liikaa. Kiki ihmettelee Siljan perheen jokavuotista kesä- ja talvivaatteiden vaihtosouvia, ja toteaa, että ”meillä vähävaatteisilla on helpompaa”.
 
Viime aikoina on uutisoitu suomalaisten nuorten raitistumisesta. 

Siljan äiti on Kikin mielestä ”tosi cool”, kun ostaa tyttärelleen siideriä. Siljan vanhempien mielestä asioita on parasta opetella kadun sijaan kotona. Tosin samaan hengenvetoon Kiki kuitenkin toteaa, että heistä kumpikaan ei ole innostunut ysiluokan juopottelukokeiluista.

 
Kikin irtiottoon ja tiedostamiseen tarvitaan kuitenkin rohkaisua alkoholista:   
 

Kun sihautimme siiderit auki, emme tienneet, että se oli portti. Siideri rohkaisi nauttimaan vieraiden mukaan tuomia pastellin värisiä, makeita juomia. Nuo juomat kiskaisivat minut tuona iltana virtaan, jossa oli suloista lipua. Juomat tekivät minusta toisen. 
 
–   – Alkoholilla oli avaimet hyvän tytön kuoreeni. Tiesittekö, että ihmisessä on salaisia kerroksia? Minä en tiennyt ennen tuota iltaa. Siideri raotti kuoren vetoketjua, ja oli kummallista, miten aloin nähdä asiat kokonaan toisin. Mitä useampia hörppyjä pöydän pikkupulloista otin, sen reippaammin kuori avautui, ja astuin hörppy hörpyltä ulos kuorestani, kuin perhonen kotelostaan. (Myöhemmin olin kyllä sitä mieltä, että kuoresta astui ulos joku muu kuin perhonen.)

 
Nousuhumalassa Kiki suutelee siekailematta ystäväänsä.

Hän lukee keskustelupalstoja myöhään aamuyöhön ja toteaa, että pienillä paikkakunnilla lesbona olo on vaikeampaa kuin Helsingissä. Hän miettii kuitenkin 

– – voinko olla avoimesti sitä, mitä ehkä olen, vain onko parempi salata. Voisin sätkytellä vielä kymmenen vuotta ilman, että minulta aletaan tivata poikaystävästä. En oikein jaksaisi olla lesbo. Haluaisin niin kovasti olla ihan tavallinen.

Svensk kuvaa luontevasti murrosikäisen nuoren identiteetin ailahtelevuutta. 

Vaikka lesbous osoittautuukin vain välitilaksi, niin äidin suhtautuminen tyttärensä uhmakkaaseen ilmoitukseen on kaikessa eleettömyydessään aito:
 

Se selviää, älä oo huolissas. Sie oot niin nuori. Nuoruuteen kuuluvat vaihtelevat tunteet, se että on kovin varma jostain. Myöhemmin asiat näkkeeki joskus toisesta kulmasta. 

 
Samalla luontevuudella Svensk kuvaa Kikin kehosuhdetta. 

Tyttö  tutkailee kehoaan peilistä ja toivoo, että muodot olisivat jo pyöreämmät samaan tapaan kuin Siljalla, joka näyttää jo naiselta. Hän tiedostaa perineensä kulmikkaat muotonsa äidiltään. 

 
Suosikkikahvilassaan Kiki tarkkailee ihmisten kehoja:
 

Olin istunut Vallilan Silkki-Mocca-kahvilassa miltei kaksi tuntia ja kieputellut mahdolisen lesbouteni ilmentymää. Vastapäiseen toimistorakennukseen oli mennyt vain outoja tyyppejä. Olin rohkeasti antanut itselleni luvan katsoa jokaisen naisoletetun rintoja ja takamuksia, mutta ne eivät aiheuttaneet minussa mitään innostusta. Kummallisen erilaisia takapuolia ihmisillä oli. Eri värisissä trikoissa ohitseni keikkui pyöreitä ja sileitä, ryhmyläisiä ja latuskoja pehvoja. Ihmisten erilaisuus teki minut iloisemmaksi, tai ehkä se oli helpotus, etten innostunut. Ehkä en olekaan lesbo. Helpotuksen lisäksi tuntui jotenkin surulliselta. Minulla oli tarve tunnistaa itseni, nimetä mitä ja kuka olen. Olin totaalisessa identiteettisolmussa, enkä voi puhua asiasta kenenkään kanssa. 

 
Kustantajan sivuilla kirjaa suositellaan 13–16-vuotiaille, mutta sen muistutetaan tarjoavan ajattelemisen aihetta myös aikuisille lukijoille. 

Svenskin kirjan kohdalla tämä suositus pitää erityisen hyvin paikkansa: murrosikäisen nuoren ja vanhempien tunnot välittyvät hämmästyttävän vaivattomasti ja samastumiseen houkuttelevasti kipeän avioeroprosessin eri vaiheissa.  

Svenskin nuortenromaanin suurin ansio onkin juuri perhesuhteiden kuvauksessa. 

Kikin vanhemmat ovat inhimillisiä, myös virheissään. Äidin kontrollifriikkiys ja halu suojella tytärtään tulevat romaanin mittaan paremmin taustoitetuksi.  

Isän boheemius ja vastuun pakoilu asettuvat niin ikään mittasuhteisiinsa. Kikin ja vanhempien sovinto on kuvattu kauniisti ja uskottavasti.