Tiedätkö sinä jo, kuinka talvi tulee?

 

Mirkka Eskonen: Talvipuutarhurit. 32 sivua. Teos 2024.

Kotimaisissa kuvakirjoissa luotetaan onneksi nykyisin entistä enemmän niukkaan mutta dynaamiseen tarinaan, joka jättää entistä enemmän tilaa kuvitukselle.
 
Mirkka Eskosen kuvakirja Talvipuutarhurit hurmaa yksinkertaisuudellaan.
 
Kirja on onnen omiaan juuri nyt, kun säätiedotukset ennustavat pitkän ja poikkeuksellisen lämpimän syksyn kallistuvan pian talven puolelle.  

 

Elsa Beskowin kuvakirjaklassikossa Ollin hiihtoretki (Gummerus 1975, suom. Eila Kivikk´aho) Olli-poika odottaa malttamattomana talventuloa, koska hän haluaa päästä kokeilemaan uusia suksiaan. 

Olli kohtaa metsässä Kuningas Talven ja Setä Huurteisen, jotka häätävät Räntä-mummon tiehensä. 

 

Talvipuutarhureissa Mirkka Eskonen on luonut vuodenaikojen kierrosta aivan oman mytologisen maailmansa. 

Kuvakulmien vaihtelu ja pelkistäminen synnyttävät kuvakirjaan
poikkeuksellisen meditatiivisen tunnelman. Mirkka Eskosen
puupiirroskuvitusta kuvakirjaan Talvipuutarhurit
  (Teos 2024). 

 

Iltapäivä oli jo pitkällä
Pupukaverukset loikoilivat 
sammalikossa ja tutkailivat
uusia valkoisia turkkejaan.  

 – Vau! Katsokaa, miten hienosti
valkoinen väri hohtaa sammalta
vasten! Pikku Pupu ihasteli ja 
kietoi kaulaliinan tiukemmalle.

Päivä oli kylmä. 

Silloin läheltä alkoi kuulua 
rapinaa ja tassutusta.

 

Havainnollinen kuvitus kertoo aukeamalla olennaisen.
Mirkka Eskosen puupiirroskuvitusta kuvakirjaan Talvipuutarhurit
  (Teos 2024). 

Lastenkirjoissa on tavallista, että niiden keskushahmot kokevat usein asioita ensimmäistä kertaa, mistä syntyy kirjaan tarvittavaa draamaa ja jännitettä. 
Pienille pupuille talventulo lienee uusi kokemus – tai sitten luonnonjärjestys on vain viivästyttänyt niiden talviturkin värin muuttumista. 

Yhtä kaikki ne kokevat olonsa uhatuksi, kun kettu väijyy niitä metsässä.   
 
Mirkka Eskonen on yksi harvoista nykykuvittajista, joka on tehnyt lastenkirjakuvituksia työläällä ja vaativalla puupiirrostekniikalla. 

Kaarina Helakisan Annan seitsemän elämää vuodelta 2012 oli Eskosen ensimmäinen kuvakirjakuvitus, jonka hän toteutti osana kuvataidekasvatuksen koulutusohjelman opinnäytetyötään Aalto yliopistoon.
 
Sittemmin Eskonen on yhdistellyt kuvituksissaan  eri tekniikoita – piirtämistä, maalaamista ja painomenetelmiä. 

Puupiirrostekniikalla toteutetun Talvipuutarhurien väriskaala pysyy lähes koko kirja ajan melko tummana, mutta paperin pinnan rasteroiva telaus tuo siihen tarpeellista keveyttä.  

Kuvakirjan lukija ja kuvan katsoja saa pyöritellä kirjaa käsissään,
jotta talvipuutarhurien työ tulee havainnollistetuksi. 
Mirkka Eskosen puupiirroskuvitusta kuvakirjaan 
Talvipuutarhurit (Teos 2024). 

 

Sinisiin pitkiin hameisiin sonnustautuneet talvipuutarhurit kastelevat ensin koko metsän ja istuttavat sitten kukkia.

 

Kukat kasvoivat 
yhä suuremmiksi ja
painavimmiksi,
kunnes naps! 
Terälehdet 
irtosivat ja
täyttivät ilman.

 

Kukinnoista syntyy lopulta sakea lumipyry, joka antaa pupuille turvan talven ajaksi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mirkka Eskosen puupiirroskuvitusta
kuvakirjaan Talvipuutarhurit (Teos 2024). 

Mustan ja valkean kontrastit kuvituksessa sekä  tyylitelty metsämiljöö tasaavat kuin huomaamatta kuvakirjan lukijan ja kuvien katsojan hengitystä. Eskonen käyttää kirkkaita värejä tarkkaan harkittuina tehokeinoina (pupujen punaiset kaulahuivit, ketun hohtavan oranssi turkki, syksyn väreissä leiskuvat puiden lehdet ja sienet).


 

 

Muutto on pienelle lapselle iso asia

 

Anna Elina Isoaro & Mira Mallius: Aamun toiveet, 40 sivua, WSOY 2024.

 
Lotta Sofia Saahko & Mira Mallius: Lilja muuttaa maailmalle, 32 sivua, Tammi 2024.

 
Kiinnostava ajan ilmiö tämäkin: sama kuvittaja on kuvittanut kahdelle eri kustantamolle kuvakirjat, joiden kummankin teemana on muuttaminen uuteen kotiin.
 
Anna Elina Isoaro ja Mira Mallius ovat aiemmin tehneet yhteistyötä kuvakirjoissa Kaksi tätiä nimeltä Veera ja Sinä yönä tuli talvi (WSOY 2023 ja 2021). 

Kesken kauppareissun Aamu hoksaa, että osaa jo lukea.
Mira Malliuksen kuvitusta Anna Elina Isoaron tekstiin kuvakirjassa
Aamun toiveet (WSOY 2024).

 
Aamu on ensimmäisellä aukeamalla äidin kanssa ruokakaupassa. Hän huomaa mainoksen ja tavaa siitä sanan PA-KO-LAIS-VIR-TA. 
 
Aamun perhe on muuttamassa uuteen kotiin. Muuttamisen teema laajentuu luontevasti  myös ilman omaa haluaan sodan jaloista kotoaan muuttaviin pakolaisiin ja Suomen lähihistorian Karjalan evakoihin. 
 
Eskari-ikäinen Aamu pohtii asioita paljon itsekseen, mutta saa myös tarvittaessa selustatukea ja huomiota vanhemmiltaan. 
 
Aamu murehtii, kasvaako myös uuden kodin lähellä mustikoita:
 

–     Kyllä sielläkin on metsiä. Mustikoita kasvaa kaikkialla Suomessa, äiti sanoi ja nosti höyryävän puurolautasen pöytään. 

Aamun poskelle tipahti kyynel. 

–      Minä en halua muuttaa, hän nyyhkäisi. 

–      Voi muruseni, muutto on iso asia. Tietysti se aiheuttaa myös surua, äiti lohdutti. – Moni juttu säilyy kuitenkin ennallaan. Meillä on uudessa kodissa samat tutut tavarat, meidän oma perhe ja samanlaiset tavat kuin tähänkin saakka. 

 

Kesken muuttokiireiden Aamu saa muuta ajateltavaa laatiessaan
kutsuja läksiäisjuhliin. Mira Malliuksen kuvitusta Anna Elina
Isoaron tekstiin kuvakirjassa Aamun toiveet (WSOY 2024).

 
Näkökulma laajentuu  jouhevasti Aamun organisoimassa lelukeräyksessä pakolaislapsille. Vaikka keräys ei menekään ihan nappiin – Aamun kaverit nimittäin haluavat ottaa lahjoitukseen tuomansa lelun tilalle itselleen myös uuden lelun – niin antamisen ilo konkretisoituu silti pienelle lapselle ymmärrettävässä mittakaavassa.
 
Isoaron tarina antaa tilaa myös muistoille ja kunnioittaa pienen lapsen kaverisuhteita. Mira Mallius lataa tunnetiloja erityisesti hahmojen silmiin ja kehon kieleen.
 

Lotta-Sofia Saahkon ja Mira Malliuksen Lilja muuttaa maailmalle pohjaa ainakin osittain Saahkon omiin kokemuksiin. Saahko on asunut perheineen lapsena Saksassa, Puolassa ja Kiinassa. 

Hän on kirjoittanut aiemmin tietokirjan Matkalaukkulapsuus (Tammi 2023), johon hän on haastatellut kaltaisiaan maailmankansalaisia, jotka ovat asuneet eri puolella maailmaa lapusuutensa ja nuoruutensa. 
 
Liljan elämä on vakaata ja turvallista. Arki kuitenkin lonksahtaa sijoiltaan, kun vanhemmat kertovat hänelle jännittäviä uutisia:
 

–     Me muutamme uuteen kotiin, toiselle puolelle maailmaa. Muutamme Kiinaan. 

Lilja ei tiennyt tarkalleen, kuinka kaukana toinen puoli maailmaa oli, mutta se kuulosti olevan tosi kaukana.  

Äiti selitti:  

–      Emme me muuta kuin muutamaksi vuodeksi. Se ei ole pitkä aika. Lilja, sinä olet rohkea tyttö. Ja miten hauska onkaan tutustua uuteen kulttuuriin!

 

Näkymä lentokoneen matkustamosta. Liljan yksinäisyys ja hämmennys
välittyvät kuvan katsojalle kouriintuntuvan konkreettisena.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta Sofia Saahkon tekstiin kuvakirjassa
 Lilja muuttaa maailmalle (Tammi 2024).

 
Aamun tavoin myös Liljan pitäisi karsia pehmolelujaan. Suurin osa niistä annetaan isoäidille säilöön. Lilja saa ottaa mukaan vain yhden koalakarhun. 

Molemmissa kuvakirjoissa esitetään myös päähenkilölapsi syömässä mustikoilla höystettyä kaurapuuroa.
 
Mira Malliuksen kuvituskuvissa näytetään Liljan apeus ja vieraudentunne kulttuurisesti erilaisessa ympäristössä. Uusi kotikin on "niin suuri, että askeleet kaikuivat marmorilattialla”. 
 
Vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan tsempata tytärtä sopeutumaan uuteen kotimaahan. Mutta ei muutos tapahdu kädenkäänteessä aikuisillekaan: eräänä iltana Lilja yllättää äitinsä itkemästä. Äiti kertoo, että hänelläkin on koti-ikävä. 

Mummiin pidetään yhteyttä älypuhelimella ja tietokoneella.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta Sofia Saahkon tekstiin kuvakirjassa
 Lilja muuttaa maailmalle (Tammi 2024).

 
Kummassakin kirjassa on verraten paljon tekstiä. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt molemmille hyvää. Apeat tunnelmat kiertyvät molemmissa kirjoissa tyveniksi  loppua kohden: Aamu sisäistää, että tärkeintä on ylipäätään se, että on oma koti, koska kaikilla maailman lapsilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Lilja tutustuu uudessa koulussa Liuhun ja mummikin ilmoittaa tulevansa pian käymään.

 
Uusissa kotimaisissa kuvakirjoissa on seurantani mukaan poikkeuksellisen paljon aikuisia, joilla on kasvoillaan huolestunut, poissaoleva tai väsähtänyt ilme.  
 
 
 
Lisää kuvakirjoja, joissa muutetaan:
 

Sari Airola: Lumiyö, Karisto 2022

Eppu Nuotio & Sanna Pelliccioni: Lappukaulatyttö, S&S 2023

Maria Vilja: Villikissareppu, Karisto 2023

Henna Ryynänen: Metsä muuttaa, Tammi 2023

Veera Salmi & Matti Pikkujämsä: Sorsa Aaltonen ja riehuva Rotka, Otava 2023

Riina Katajavuori & Jenny Lucander: Kaksi kotia, Tammi 2020

Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä, S&S 2018

Jukka Laajarinne & Pekka Rahkonen: Elina vieraalla maalla, WSOY 2008 

Libby Gleeson & Freya Blackwood: Anni ja Lasse, suom. Tytti Träff, Karisto 2006

Liisa Kallio: Lentävä talo, Tammi 2003
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Kun ”valo läpäisee kaiken, näkee kaiken, kulkee kaiken luo”

Siri Kolu: Hohtavat, 200 sivua, Tammi 2024. Kansikuva Laura Lyytinen.

 

 

 

Ennen Hohtavia on tavallista, laskemme päiviä syyslomaan, on loppupäästään venytetty perjantai, on kalakeiton hajuinen päivä, jossa koulun linoleumilattia kaikuu kovempaa, kun juoksemme sen yli vapauteen ja viikonloppuun. Koulun pihalle astuessani puut ovat täynnä tuulta, riehakkaat.

 
Tänä vuonna ilmestyneissä kotimaisissa nuortenkirjoissa mennään nyt entistä syvempiin vesiin. 

 

Siri Kolun nuorten aikuisten romaanissa Hohtavat odotetaan 21. lokakuuta vääjäämättömästi lähestyvää maailmanloppua.   

Sini Helmisen dystooppisessa säeromaanissa Kunnes kuolen (Myllylahti 2024) päähenkilönä on tyttö, joka tietää kuolevansa 17-vuotiaana.
 

Kolun romaanissa hohtavat hahmot merkitsevät osan ihmisistä valolla, joka on merkki kutsutuksi ja valituksi tulemisesta. 

Näin ihmiset jaetaan kahteen joukkueeseen, niihin, jotka saavat todennäköisesti mahdollisuuden elää sekä niihin, jotka eivät. 

Uskonnolliset metaforat ovat viitteellisiä, mutta silti selkeitä. 

Lukiolaiset Ani eli Aniara ja Kapri ovat rakastavaisia. He ovat seurustelleet jo vuoden. 
 
Kauniisti Siri Kolu kertoo Anin yllättyneen myönteisesti, kun hajamielinen arkeologi-isä suhtautuu parisuhdeasiaan rauhallisesti ja tarkistaa vain, ovatko he varmasti ”tosissaan”, mihin tytär vastaa, että ”tämä on real deal, emme jätä toisiamme tekstiviestein, emme ghostaa, emme katsele muita”. 
 
Isälle tärkeintä on, että Ani on onnellinen, varsinkin nykyisessä maailmantilanteessa. 

Anin on vaikea odottaa vääjäämättömästi lähestyvää h-hetkeä, sillä osa hänelle tärkeistä läheisistä on jäänyt Hohtavien merkkiä vaille: 
 

Maailma jakautuu kahtia: merkittyihin ja merkitsemättömiin. Kokemuspiirimme maailmasta erkaantuivat minuutti minuutilta. 

Kolu on rakentanut Kaprista kiehtovan individualistin, joka viettää mieluusti aikaa ulkona luonnossa. Kapri yrittää pitää elämänhalunsa menettäneen isänsä kiinni arjessa pienin, mutta merkityksellisin teoin. 

Lapsen ja aikuisen nyrjähtänyt huoltosuhde ja vastuun kantaminen korostuvat myös Mila Teräksen syksyn nuortenromaanissa Iso hyppy.
 
 
Siri Kolu kirjoittaa kaunista, tihentynyttä kieltä, joka tiivistyy oivaltaviin kielikuviin, joissa esimerkiksi illantapainen repsottaa reunoiltaan ja mielen jukeboksi alkaa laulaa sopimatonta laulua. 
 
Hohtavat ottaa kantaa myös hieman vinoutuneeseen nuorisokulttuuriin, jossa nuoret haluavat synnyttää draamaa mistä tahansa, sekä somen ylivaltaan:

 

Some etsii tapaa puhua Hohtopäivästä. Valokädenjäljestä ei saa kuvaa. Siitä ei saa selfietä, se ei tallennu videolle. Hohtavien tuottama kädenjälki näkyy toisille, itse emme merkkiämme näe, saamme siitä varmuuden vain toisten havaintojen kautta. 

Somen suuri voima on viety. Emme voi näyttää. Emme voi lavastaa tunnelmakuvaa tai heruttaa tykkäyksiä. Ei ole pics tai didn´t happen. On vain kertomuksia.

On vain livenä todistettujen leimuavien kädenjälkien voima.

 
Useammassa syksyn nuortenromaanissa kerronta riistäytyy perinteisestä suorasanaisesta kerronnasta välillä säeromaanille tyypillisiksi ilmaviksi säkeiksi tai proosarunoksi. 

Hohtavissa lyyrinen ilmaisu kieltämättä tuo kerrontaan erityistä latausta, mutta toisaalta luo myös tulkinnallista hähmäisyyttä, mikä toki voi sekin olla harkittu tehokeino. 

 
Siri Kolu kuvaa taitavasti hieman nukkavieruja miljöitä, joista tulee myös keskushenkilön mielenmaisemia. 

Vantaalaiset tunnistavat varmasti itselleen tuttuja maisemia, joskin jälkisanoissa Kolu myös kertoo ottaneensa paikkojen suhteen taiteellisia vapauksia: 
 
 

Iltarusko maalaa leimun katuun ja rakennusten kylkiin. Kaikki näyttää liian terävältä, värifiltteröidyltä. Vantaan Havukosken kerrostalot ovat venäjänsiniset ja okranväriset ja niiden tornitaloista näkee kauas: asemalle, Citymarketille, Asolaan melkein sairaalanmäelle asti. Korkeapaine heittää pilvet taivaan reunaan kiinni, liikkeellä on paljon väkeä, lapsiperheitä viikonloppuostoksineen. Asemalaiturilla on Helsingin-junaa odottelevia remuisia seurueita, perjantai kuplii. 
  

–   –  Tipahdan kesken juoksun. Lakoan siltaa vasten, romahdan kyykkyyn. Jään siihen, missä joki juoksee pääradan alittavaan tunneliin, paiskoo kiviä sileäksi, betonirakenteissa graffiteja, rantavedessä liplattaa energiajuomatölkki. Hengitys on sekaisin, vatsa tahtoo kääntyä nurin, keho tahtoo happea päähän, jota vihloo. Painan naaman metallikaiteiden väliin. Nyyhkäisen, se sekoittuu lorinaan, joenmutkaa varjostavaan salavaan, johon tuuli tarttuu. – –  

Jäljelle jäävä aika käy vääjäämättä vähiiin viikonpäivien mukaan nimetyissä luvuissa. 

Ani puntaroi mielessään, kannattaako aikaa käyttää enää nukkumiseen, yhteen liimattujen päiväkirjan sivujen avaamiseen tai bucket-listaukseen siitä, mitä haluaisi vielä ennättää tehdä.

Kotitalon pihalla sijaitseva kattomaja toimii myös metaforana asioiden suhteellistamiselle ja etäisyyden ottamiselle.  

 
Kolu jättää lopun avoimeksi: paljon jätetään lukijan oman tulkinnan varaan.

Tyrmäävän ajankohtainen kuvakirja

Linda Bondestam: Hopi hopi. Reippaan robotin tarina. Suom. Päivi Koivisto. 42 sivua. Teos 2024. 

 

 

Linda Bondestam on omilla kuvakirjoillaan ravisuttanut viime aikoina Suomessa yhä turhankin piintynyttä oletusta, että kuvakirjat olisivat vain leikki-ikäisten lasten yksityisomaisuutta. 

Käänteentekevä teos Bondestamin tuotannossa oli Elämäni pohjalla. Yksinäisen aksolotlin tarina (suom. Maarit Halmesarka, Teos 2020), joka otti kantaa ilmastonmuutokseen.

 

Hopi hopi. Reippaan robotin tarina -kuvakirjassa fokus on yhtäältä työn mielekkyyden kuvauksessa, mutta samaan aikaan se konkretisoi puistattavan kouriintuntuvasti työnantajien halua maksimoida tuottoa nykyisenä taloudellisesti epävarmana aikana. 

 

Robotti on olemukseltaan herttainen ja naiivi hahmo,
joka uskoo aidosti olevansa tärkeä työnantajalleen.
Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan Hopi Hopi.
Reippaan robotin tarina (Teos 2024). / aukeaman oikealta
puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

Pikku robotti suhtautuu työhönsä kunnianhimoisesti eikä se voi ymmärtää, miksi tehtaan työntekijät nyreksivät sen taukoamatonta työtehoa 24/7. Pomo hykertelee käsiään, kun robotti toimii ilmaisella aurinkoenergialla eikä tarvitse edes palkkaa. 

 

–  Kun kasvaa kvantiteetti ja kapasiteetti,
yhä työ on ykkösprioriteetti! piippaa Hopi Hopi. 

Lähestyvän sodan uhka näkyy tehtaan pomon työpöydällä Kauppauutiset-lehden etusivulla, jossa kysytään ”Syttyykö sota?”.

Ennen pitkää Hopi Hopi saa kilpailijan, Turbo Go Go Techin, monikätisen tehorobotin, jonka työteho on täysin ylivertainen Hopi Hopiin verrattuna.  
 

Hopi Hopi ei tästä lannistu. Se ohjelmoidaan uudelleen, ja pian se toimittaa ihmisille erilaisia lähetyksiä suoraan kotiovelle. Päiväkodin lapset rakastavat sitä  niin paljon, etteivät haluaisi enää mennä lainkaan kotiin vanhempiensa kanssa.

 

Seuraavaksi se aloittaa työn lastenkirjataiteilijana: 

 

Hän kirjoittaa 300 kirjaa minuutissa ja piirtää kuin olisi yhtä aikaa neljä kuvittajaa. Ja säveltää samalla vielä sinfonian! 

 

Mielenosoittajat häätävät robotin kuitenkin tiehensä, sillä ”robottikirjat ovat tylsiä”.

 

Näin Bondestam ottaa  kuvakirjallaan liki reaaliaikaisesti kantaa kuvittajien pelkoon liittyen tekoälyn lisääntyvään käyttöön.

 

Mielenosoitukset esiintyvät kuvakirjassa kahdesti. Kansalaiset 
vastustavat robottien ylivaltaa ja teknokratiaa. Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan Hopi Hopi. Reippaan robotin tarina (Teos 2024). / aukeaman vasemmalta puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

Robotin työnkuva tummenee entisestään, kun se päätyy sotatehtaaseen ja rintamalle miinanraivaajaksi. 

Miinan räjähdys näyttää ensin koituvan robotin kohtaloksi, mutta talven mentyä tuleekin uusi kevät, joka lataa sen akut taas täyteen. 

Robotit hoivaavat sodan jälkeen nousevia kasvun versoja.
Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan Hopi Hopi.
Reippaan robotin tarina (Teos 2024). / aukeaman oikealta 
puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

Aukeama, jossa Hopi Hopi herää muiden robottien tavoin pitkästä unesta hoivaamaan karusta maasta nousevia vihreitä versoja, tekee komeasti kunniaa Hugo Simbergin Kuoleman puutarhalle. 

 

Vielä kerran Hopi Hopi ohjelmoi itsensä uudelleen: se ryhtyy synnyttämään uutta elämää, uutta sodanjälkeistä sukupolvea. 

Sinisen ja keltaisen haaleat värit symboloivat kuvituksessa toivoa ja
parempaa tulevaisuutta. Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan 
Hopi Hopi. Reippaan robotin tarina (Teos 2024). 
/ aukeaman vasemmalta puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

 

Tarkkasilmäinen lukija ja kuvan katsoja saa kirjan sisäkannesta vihjeen, että tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2032.

 
Bondestam on tässä kuvituksessaan karsinut kaikki visuaaliset rönsyt pois, jotta kuvakirjan allegorinen viesti välittyisi tarkasti.

 

Uskoisin, että kuvakirjan otollisin yleisö löytyy yläkoulun ja toisen asteen oppilaista, joiden kanssa voidaan lähteä aikuisen johdolla pohtimaan isoja teemoja yhdessä. 

Bondestamin kuvakirja on onnen omiaan myös nykyhallituksen ministerien lukupiirissä työstettäväksi. 

Näin peittelemättömästi yhteiskunnalliseen todellisuuteen kantaa ottavaa kuvakirjaa ei ole Suomessa ennen julkaistu.

 

 

 

 

Kun lapsen terävä katse näkee puistattavan syvälle

 

J. S. Meresmaa: Lumola 1: Pimeänkynsi. Kuvittanut Elina Äijälä, 155 sivua, Karisto 2024. 

 
Maria Turtschaninoff: Mantikora. Kuvittanut Peter Bergting, 97 sivua, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2024. 

 

 

Puhumattomuus oli omanlaistaan pimeyttä. Kun ajatukset salpautuivat suuhun, sanat eivät valaisseet niitä toisille. Ajatukset jäivät piiloon – pimentoon. Aapo kammoksui yli kaiken, jos ympärillä oli pimeää, mutta oma lukunsa oli taistelu, jota hän kävi sisällään ajatusten ja sanojen kesken. / J. S. Meresmaa: Pimeänkynsi.

 

 

Kauhu trendaa nyt isosti varhaisnuorille suunnatuissa kirjoissa. 
 
J. S. Meresmaan Lumola-sarjan aloittava Pimeänkynsi ja Maria Turtschaninoffin Mantikora ovat asetelmaltaan samanlaisia: kummassakin kirjassa keskushenkilöllä on kyky nähdä reaalitodellisuuden ylittäviä asioita. 

Meresmaan kirja vetää tässä vertailussa pidemmän korren jäntevällä juonellaan ja samastumiseen koukuttavalla henkilökuvauksellaan. 

 
Kummassakin kirjassa on paljon kuvitusta. 

Mantikoran on kuvittanut ruotsalainen Peter Bergting. Hieman utuisissa nelivärikuvissa on aidosti pelottava tunnelma, kun keskushenkilöt katsovat piinaavan tarkasti suoraan katsojaan. 

Elina Äijälän Pimeänkynnen sarjakuvamainen kuvitus vaihtelevissa perspektiiveissään ottaa välillä onnistuneesti vetovastuun tarinan kuljetuksesta. 
 
J. S. Meresmaan Pimeänkynnen päähenkilön, 14-vuotiaan Aapon, vanhemmat ovat eronneet ja Aapo on muuttanut isänsä kanssa ”muuttotappiokunnan kuolevaan kaivoskaupunkiin” Mustakoluun, missä isä ottanut paikallisen ruokakaupan hoitaakseen. 

Aapon äiti työskentelee lakitoimistossa ja elää uuden miesystävänsä kanssa uraorientoitunutta elämää. Siksi Aapo asuu mieluummin isänsä kanssa. 

Aapo kaipaa hiljattain kaivosonnettomuudessa kuollutta ukkiaan, joka on opettanut hänet kulkemaan luonnossa ja harrastamaan myös urbaania löytöretkeilyä. 

Velvollisuudentuntoisesti mutta vastentahtoisesti Aapo auttaa isäänsä kaupassa, ja kohtaa siellä ikäisensä pojan, jolla on ranteessaan kiinnostava tatuointi. 

 

Pimiäjoen ylitys vertautuu Tuonelan virtaan tummine pyörteineen.
Elina Äijälän kuvitusta J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin
Pimeänkynsi (Karisto 2024). 

Meresmaa nostattaa jännitystä kolkoilla paikannimillä. Mustakolun kylän lisäksi kauhukertoimia nostattaa Pimiäjoki, ”joka virtasi mustana kuin kolajuoma” ja jonka ”äänettömät akanvirrat ja arvaamattomat pyörteet pinnan alla olivat aiheuttaneet tapaturmaisia hukkumisia läpi Mustakolun historian”.

 

Aapo harrastaa frisbeegolfia. Äidiltä juuri saatu kallis frisbeekiekko lentää liian kauas ja poika päätyy Pimiäjoen pyörteiden kautta toiseen todellisuuteen, Lumolaan, jossa hoidetaan eri tavoin haavoittuneita myyttisiä olentoja. 

Vaihtelevat perspektiivit ja sarjakuvakerronta tuovat
tarinankuljetukseen elävyyttä. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024).  

 

Syrjäänvetäytyvä ja erilaisista pelkotiloista kärsivä Aapo tutustuu luontevasti Lumolassa ikätovereihinsa Ibrahimiin eli Immuun ja Mollaan.  

Vähitellen hänelle selviää, että Lumolassa parannetaan esimerkiksi voimalinjoihin tai lasirakennuksiin törmänneitä otuksia ja myyttisiä olentoja, jotka voivat myös kärsiä liiallisesta valosta, melusta tai ahtaudesta. Todennäköisesti myös ihmisten näkemät painajaiset lisäävät entisestään hirviöiden ahdinkoa. 

Kiinnostavasti Meresmaa tiivistää Aapon sisäisen kamppailun omien pelkojen kanssa säeromaanin kerrontaa muistuttaviin ilmaviin säkeisiin, jotka havainnollistavat pojan mielenliikkeitä paremmin kuin perinteinen tiuhaan ladottu teksti.

Aapon epävarmuus ja uteliaisuus Lumolassa havainnollistuu
tehokkaasti kolmen kuvan sarjassa. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024). 

 

Lumolan erityisyys paljastuu Aapolle vähitellen: 

   

Molla vilkaisi olkansa yli Aapoon. Hänen katseessaan välähti kirkas innostus.

–     Just niin! Me helposti kuvitellaan, että kaikki hirviöt ovat vaarallisia. Että se on niiden määritelmä. Mutta se ei oo totta. Hirviöllä on tarkoitettu myös mitä tahansa erilaista ja vierasta, itselle outoa. Jotain mikä herättää meissä suuria tunteita, pelkoa ja kauhua mutta myös ihmetystä.
 
Hän jatkoi puhumista kävellessään salin poikki. – Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. 
 

 

Arvion alun sitaatissa  Aapo vertaa  hänen ja uuden ystävän Immun luonteenpiirteisiin liittyviä eroja. Immu on impulsiivinen eikä juurikaan kontrolloi, sanomisiaan, kun taas Aapon on vaikea saada suutaan edes auki ja ilmaista sisimpiä ajatuksiaan. 

Aapolla lienee joitakin Lumolaa hyödyttäviä erityisominaisuuksia, mutta niiden tarkentaminen jää sarjan seuraaviin osiin. 

Aapon näkemisen lahjaa perustellaan alkavan murrosiän hormoneilla. Jostain syystä  nimenomaan hormonitoiminnan käynnistyminen sammuttaa useimpien kyvyn nähdä tarkasti. Pimeänkynnessä taito kytketään jopa osaksi evoluutiota: 

”Ne yksilöt, jotka näkevät kaikki, siis kaikki, vaaranpaikat, selviytyvät varmimmin aikuisuuteen ja lisääntyvät”, kertoo Elviira. 

J. S. Meresmaa on rakentanut Lumola-sarjan ensimmäiseen osaan kiehtovan miljöön ja sopivan ulokkeiset ja samastumiseen houkuttelevat keskushenkilöt. 

Lukija jää odottamaan malttamattomasti seuraavaa osaa, jossa todennäköisesti Aapon kaupassa kohtaama Usvakin saa enemmän näkyvyyttä.   

Maria Turtschaninoff tunnetaan entuudestaan parhaiten nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuista fantasiakirjoistaan.  Pari vuotta sitten ilmestynyt Suomaa (Tammi) oli hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. 

Mantikoran otollisin kohderyhmä löytyy kuitenkin aiempaa tuotantoa nuoremmista lukijoista.   

Olohuoneen seinälle piirtyvät varjot vihjaavat, että kyse ei 
todellakaan ole leppoisasta uusperheen tv-illasta.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Isän uusi naisystävä herättää Mantikoran minäkertojassa, Lissä, heti outoja väristyksiä.  

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. Vedän hitaasti henkeä. Pidän kasvot peruslukemilla. Se ei saa aavistaa, että tiedän.

Perheen menneisyyttä ei avata lukijalle lainkaan: Lillä on taaperoikäinen pikkuveli, mutta perheen äidistä ei kerrota mitään. Onko hän kuollut, kadonnut vai jättänyt perheensä? 

Li käy yöllä vakoilemassa isän uutta naisystävää.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024). 

Turtschaninoffin kerronnallinen ratkaisu, jossa luotetaan sumeilematta päähenkilön näkökulmaan ja johtopäätöksiin nostaa latautuneen jännityksen heti ensimmäisistä sivuista lähtien korkealle. 

Sydämettömän äitipuolen tematiikka on tuttua jo vanhoista kansansaduista. Vastoin ennakko-odotuksiani Turtschaninoff kuljettaa juonen siekailematta  vääjäämättömään loppuratkaisuun: tarjolla ei todellakaan ole lohdullista selitystä, että Li olisi ”vain” mustasukkaisena kuvitellut naisystävän pahaksi.

Mantikora on ihmisen ja leijonan piirteitä yhdistävä hirviö.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Peter Bergtingin kuvitus on olennainen osa Mantikoran intensiivistä kauhun nostatusta. 

Nykyisinä ylihuolehtivina aikoina moneen asiaan liitetään varmuuden vuoksi sisältövaroituksia.  

Toivon mukaan herkät lapset osaavat itse suojella itseään, sillä Mantikoran puistattavan suorasukainen kerronta hätkähdyttää aikuistakin lukijaa.

Mantikora on ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi Suomessa Förlagetin ja Ruotsissa Rabén & Sjögrenin kustantamana.