torstai 17. lokakuuta 2024

Kun ”valo läpäisee kaiken, näkee kaiken, kulkee kaiken luo”

















Siri Kolu: Hohtavat, 200 sivua, Tammi 2024. Kansikuva Laura Lyytinen.

 

 



 

Ennen Hohtavia on tavallista, laskemme päiviä syyslomaan, on loppupäästään venytetty perjantai, on kalakeiton hajuinen päivä, jossa koulun linoleumilattia kaikuu kovempaa, kun juoksemme sen yli vapauteen ja viikonloppuun. Koulun pihalle astuessani puut ovat täynnä tuulta, riehakkaat.
 
Tänä vuonna ilmestyneissä kotimaisissa nuortenkirjoissa mennään nyt entistä syvempiin vesiin. 

 

Siri Kolun nuorten aikuisten romaanissa Hohtavat odotetaan 21. lokakuuta vääjäämättömästi lähestyvää maailmanloppua.   

Sini Helmisen dystooppisessa säeromaanissa Kunnes kuolen (Myllylahti 2024) päähenkilönä on tyttö, joka tietää kuolevansa 17-vuotiaana.
 

Kolun romaanissa hohtavat hahmot merkitsevät osan ihmisistä valolla, joka on merkki kutsutuksi ja valituksi tulemisesta. 

Näin ihmiset jaetaan kahteen joukkueeseen, niihin, jotka saavat todennäköisesti mahdollisuuden elää sekä niihin, jotka eivät. 

Uskonnolliset metaforat ovat viitteellisiä, mutta silti selkeitä. 


Lukiolaiset Ani eli Aniara ja Kapri ovat rakastavaisia. He ovat seurustelleet jo vuoden. 
 
Kauniisti Siri Kolu kertoo Anin yllättyneen myönteisesti, kun hajamielinen arkeologi-isä suhtautuu parisuhdeasiaan rauhallisesti ja tarkistaa vain, ovatko he varmasti ”tosissaan”, mihin tytär vastaa, että ”tämä on real deal, emme jätä toisiamme tekstiviestein, emme ghostaa, emme katsele muita”. 
 
Isälle tärkeintä on, että Ani on onnellinen, varsinkin nykyisessä maailmantilanteessa. 

Anin on vaikea odottaa vääjäämättömästi lähestyvää h-hetkeä, sillä osa hänelle tärkeistä läheisistä on jäänyt Hohtavien merkkiä vaille: 
 
Maailma jakautuu kahtia: merkittyihin ja merkitsemättömiin. Kokemuspiirimme maailmasta erkaantuivat minuutti minuutilta. 

Kolu on rakentanut Kaprista kiehtovan individualistin, joka viettää mieluusti aikaa ulkona luonnossa. Kapri yrittää pitää elämänhalunsa menettäneen isänsä kiinni arjessa pienin, mutta merkityksellisin teoin. 

Lapsen ja aikuisen nyrjähtänyt huoltosuhde ja vastuun kantaminen korostuvat myös Mila Teräksen syksyn nuortenromaanissa Iso hyppy.
 
 
Siri Kolu kirjoittaa kaunista, tihentynyttä kieltä, joka tiivistyy oivaltaviin kielikuviin, joissa esimerkiksi illantapainen repsottaa reunoiltaan ja mielen jukeboksi alkaa laulaa sopimatonta laulua
 
Hohtavat ottaa kantaa myös hieman vinoutuneeseen nuorisokulttuuriin, jossa nuoret haluavat synnyttää draamaa mistä tahansa, sekä somen ylivaltaan:
 
Some etsii tapaa puhua Hohtopäivästä. Valokädenjäljestä ei saa kuvaa. Siitä ei saa selfietä, se ei tallennu videolle. Hohtavien tuottama kädenjälki näkyy toisille, itse emme merkkiämme näe, saamme siitä varmuuden vain toisten havaintojen kautta. 

Somen suuri voima on viety. Emme voi näyttää. Emme voi lavastaa tunnelmakuvaa tai heruttaa tykkäyksiä. Ei ole pics tai didn´t happen. On vain kertomuksia.

On vain livenä todistettujen leimuavien kädenjälkien voima.

 
Useammassa syksyn nuortenromaanissa kerronta riistäytyy perinteisestä suorasanaisesta kerronnasta välillä säeromaanille tyypillisiksi ilmaviksi säkeiksi tai proosarunoksi. 

Hohtavissa lyyrinen ilmaisu kieltämättä tuo kerrontaan erityistä latausta, mutta toisaalta luo myös tulkinnallista hähmäisyyttä, mikä toki voi sekin olla harkittu tehokeino. 
 
Siri Kolu kuvaa taitavasti hieman nukkavieruja miljöitä, joista tulee myös keskushenkilön mielenmaisemia. 

Vantaalaiset tunnistavat varmasti itselleen tuttuja maisemia, joskin jälkisanoissa Kolu myös kertoo ottaneensa paikkojen suhteen taiteellisia vapauksia: 
 
 
Iltarusko maalaa leimun katuun ja rakennusten kylkiin. Kaikki näyttää liian terävältä, värifiltteröidyltä. Vantaan Havukosken kerrostalot ovat venäjänsiniset ja okranväriset ja niiden tornitaloista näkee kauas: asemalle, Citymarketille, Asolaan melkein sairaalanmäelle asti. Korkeapaine heittää pilvet taivaan reunaan kiinni, liikkeellä on paljon väkeä, lapsiperheitä viikonloppuostoksineen. Asemalaiturilla on Helsingin-junaa odottelevia remuisia seurueita, perjantai kuplii. 
  
   –  Tipahdan kesken juoksun. Lakoan siltaa vasten, romahdan kyykkyyn. Jään siihen, missä joki juoksee pääradan alittavaan tunneliin, paiskoo kiviä sileäksi, betonirakenteissa graffiteja, rantavedessä liplattaa energiajuomatölkki. Hengitys on sekaisin, vatsa tahtoo kääntyä nurin, keho tahtoo happea päähän, jota vihloo. Painan naaman metallikaiteiden väliin. Nyyhkäisen, se sekoittuu lorinaan, joenmutkaa varjostavaan salavaan, johon tuuli tarttuu. – –  

Jäljelle jäävä aika käy vääjäämättä vähiiin viikonpäivien mukaan nimetyissä luvuissa. 

Ani puntaroi mielessään, kannattaako aikaa käyttää enää nukkumiseen, yhteen liimattujen päiväkirjan sivujen avaamiseen tai bucket-listaukseen siitä, mitä haluaisi vielä ennättää tehdä.

Kotitalon pihalla sijaitseva kattomaja toimii myös metaforana asioiden suhteellistamiselle ja etäisyyden ottamiselle.  

 
Kolu jättää lopun avoimeksi: paljon jätetään lukijan oman tulkinnan varaan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti