Poika, jolla oli lukemisen himo

Arvi Arjatsalo: Sammatin Elias. Elias Lönnrotin elämänvaiheita kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin, 172 sivua, Otava 1982. Kansikuva Hannu Taina.
 
 

Tänä kesänä olen – itsellenikin hieman yllätyksenä – perehtynyt Elias Lönnrotin elämään.  

Ensimmäinen alkukesän lukuelämys, Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja (WSOY 2025), kertoi kiinnostavasti Lönnrotista tämän vaimon, Maria Piponiuksen, näkökulmasta perheen isänä ja puolisona kerraten myös Piponiuksen omia elämänvaiheita. 

Irma Sulkusen elämäkerta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS 2025) korjaa puolestaan kiinnostavasti Lönnrotista luotua suurmiesmyyttiä.

Muistelin Lönnrotista ilmestyneen myös nuortenkirjan, Arvi Arjatsalon Sammatin Eliaksen, ja tilasin sen kirjaston varastosta luettavakseni.

Lönnrot kasvoi vaatimattomissa oloissa räätäli-isänsä ja äitinsä neljäntenä lapsena Sammatissa. 

Isä vieroksui pojan lukuhaluja.

 

Kohtaus, jossa isoveli Henrik puolustaa pikkuveljen kiinnostusta kirjoihin kiteyttää hyvin Lönnrotin erityisyyden perheen silmissä:

–     Ei Elkka laiska ole. Lukeminen on vaan käynyt sille himoksi.

–     mitä himoksi! isä matki vihaisena. – Jo minäkin viinanhimon tunnen ja tupakankin, mutta lukemisen himosta en ole koskaan kuullutkaan. Vähäjärkisenä sitä monet pitää, kun ei se näe eikä kuulekaan enää mitään. Ja kun Kaapokin on alkanut tavata tärittää… pyörii kuin kärpänen Elkan ympärillä.
 
Isän toivoton ääni hymyilytti Henrikiä. Selin kääntyneenä hän veteli tervaa ruuheen, mutta tuntui samalla aprikoivan jotain.
 
–     Elkalle on annettu lukupää, siihen sen veri vetää, Henrik lopulta sanoi. 

 

 

Kiinnostavasti Arjatsalo havainnollistaa, kuinka Lönnrotin uutteruus, uteliaisuus ja opinhalu johdattivat hänet aina uusille kouluteille. 

Ilman ulkopuolisten tukea ja mesenointia tämä ei toki olisi ollut mahdollista, mutta Lönnrot myös ponnisteli ollakseen kaiken häneen osoitetun luottamuksen arvoinen. 

Koulutie veikin Tammisaaren pedagogiosta 1814 Turun katedraalikouluun ja Porvoon lukioon ja sieltä Turun Akatemiaan.  

Ruotsin taito oli alkuvaiheessa olematon, ja Lönnrot turvautui ulkolukuun selvitäkseen ankarista kuulusteluista. 

Opintojaan hän rahoitti milloin räätälinä ja kiertävänä teinilaulajana tai auttamalla koulukortteerin vuokraemäntää lumenluonnissa ja muissa pikkuaskareissa.

Arjatsalo tuo hauskasti esiin Lönnrotin sosiaalisten taitojen vajavaisuuden. Kun Lönnrot oli Hämeenlinnan apteekissa töissä kevätkesällä 1820, apteekkarin vaimo teettää hänelle puvun, jotta apteekkiharjoittelijan rahvaanomaisuus ei olisi niin ilmiselvää.

Lönnrot menee ystävällisestä eleestä niin hämilleen, ettei saa sanaa suustaan. Niinpä hän kirjoittaa apteekkarin rouvalle korukielisen kiitosrunon! 

Lönnrotin kiinnostus rahvaanrunojen keräämiseen herää vähitellen. 

Sivistyneistö ei rahvaanrunoista innostu, ja J. L. Runebergin runojen uskotaan olevan tuhat kertaa parempia kuin nuo ”rahvaan teelmät”. 
 
Teoksen voikin lukea nuortenkirjallisuudelle tyypillisenä etsikkoajan ja identiteetin löytymisen kuvauksena. 

Romaanin lopussa kerrotaan ensimmäisistä Lönnrotin runonkeruumatkoista.

Arjatsalo (1927–1989) oli koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Sammatin Eliaksessa näkyy hänen halunsa sivistää nuoria lukijoitaan. Hän tekee se kuitenkin  luontevasti, ilman paatosta.  

Sammatin Elias noteerattin ilmestymisvuotenaan Topelius-palkinnolla. 

Myöhemmin Arjatsalo kirjoitti vielä  nuorille suunnatut elämäkertaromaanit M. A. Castrenista ja Zacharias Topeliuksesta.