Hyvän ystävän kanssa kaikkein tumminkin puhuripilvi väistyy

 

Liisa Rinne & Johanna Ilander: Valo ja synkkä pilvi. 40 s. WSOY 2025. 

 

 

 
Uusien kuvakirjan tekijöiden kohdalla huomaan aina terhakoituvani: minua kiinnostaa, millaisen uuden aiheen ja lähestymistavan tekijä on valinnut ensimmäiseen kuvakirjaansa.   

Liisa Rinne (s. 1969) on tamperelainen sanataideohjaaja, jonka esikoisromaani, Odotus, ilmestyi Atenan kustantamana vuonna 2015. 

Valo ja synkkä pilvi kertoo ulkopuolisuuden tunteesta leikki-ikäisen pojan, Valon, näkökulmasta. 

Valo on tottunut viettämään aikaa liikuntasalissa, kun äiti pelaa kavereidensa kanssa koripalloa. Tavallisesti hänen seuranaan on hyvä ystävä, Onerva. Tyttö on saanut kutsun syntymäpäiville, mutta Valoa on jäänyt ilman kutsua. 

Aikuisten yhteisöllisyys ja aktiivisuus asettuu tehokkaaksi vastinpariksi
 lapsen staattiselle olemukselle. Johanna Ilanderin kuvitusta
Liisa Rinteen tekstiin kuvakirjassa Valo ja synkkä pilvi (WSOY). 

Valo pitkästyy ja kehittelee itselleen jotain ajanvietettä, mistä seuraa kuitenkin kaaosta ja härdelliä. 

Pojan velvollisuudentuntoisuus ja halu yrittää toimia äidin toiveiden mukaan, näkyy Johanan Ilanderin kuvituksessa Valon hieman syyllisessä tai pälyilevässä katseessa.

 Alavireinen mieli saa vahvistusta tummasta pilvestä, joka leijuu lähistöllä. 

Hän muistaa jälleen Onervan, joka syö parhaillaan herkkuja: vaahtokarkkeja, kakkua, muffinseja – maut pyörivät Valon kielelle. Kaikki se ihana, mitä synttäreillä varmasti tarjoillaan, tulvahtaa nyt suuhun. 

 

Ja silloin pilvi muuttuu mustaakin mustemmaksi. Yltyy puhuriksi.

 
Valo pelkää, että Onervalla on synttäreillä niin kivaa, että tämä ei enää ikinä halua leikkiä hänen kanssaan. 

Sosiaalisen median aika on synnyttänyt termin FOMO, joka tulee englanninkielisistä sanoista fear of mission out. Lyhenne tarkoittaa pelkoa siitä, että jää paitsi jostain tärkeästä tai mielenkiintoisesta tapahtumasta, kokemuksesta tai sosiaalisesta tilanteesta. Sosiaalisen median alustat synnyttävät helposti tunteen siitä, että ihmisen pitäisi olla jatkuvasti niiden ulottuvilla päivystämässä, jotta ei jäisi mistään tärkeästä paitsi.

Lapsen irrationaalinen ja spontaani käytös tulee hauskasti esille
kuvituksessa, kun Valo ryhtyy pesemään lattialle pudonneita eväitä.  
Johanna Ilanderin kuvitusta Liisa Rinteen tekstiin kuvakirjassa 
Valo ja synkkä pilvi (WSOY). 

 
Valo ei onneksi tarvitse joutilaisuuden hetkessäkään älypuhelinta, sillä  mielikuvitus ja muistot yhteisistä hauskoista leikeistä kannattelevat synkimpienkin ajatusten ja pitkästymisen yli. 
 
Liisa Rinteen ja Johanna Ilanderin kuvakirja kertoo konstailemattomasti ja luontevasti lapsen isoista tunteista. 

On hyvä, että tunnetaitoja ei enää opeteta lastenkirjoissa ohjelmallisesti, vaan pikemminkin vaivihkaisesti tavalla, joka parhaimmillaan avaa ääneenlukua kuuntelevan lapsen kielenkannat kertomaan omasta arjesta ja sen  tutuista vastaavista tilanteista. 

Uskon, että  Valon tunteet tarjoavat samastumispintaa myös aikuiselle.

Yhteen hitsautuneet kaverukset ottavat etäisyyttä aikuisiin
myös kääntämällä selkänsä ja supisemalla keskenään. Johanna Ilanderin
kuvitusta Liisa Rinteen tekstiin kuvakirjassa
Valo ja synkkä pilvi (WSOY). 

 
Johanna Ilander debytoi kuvakirjan tekijänä vuonna 2017. 

Eikka ja seitsemän sisarusta  ilmestyi omakustanteena ja tekijänsä opinnäytteenä Aalto yliopistoon visuaalisen vistinnän muotoilun koulutusohjelmaan. Sittemmin Ilander on kuvittanut Tittamari Marttisen Bonussisko-kuvakirjasarjaa (Kustannus-Mäkelä) ja Anni Tanskasen runokuvakirjan Sillä aikaa koulussa (Tammi 2025). 

Syksyn uutuudessa Ilanderin kuvitus tempautuu Valon villin kuvittelun vietäväksi. Lapsen ja harrastuksen myötä yhteen hitsautuneiden aikuisten erillisyys tulee eri tavoin kuvituksessa esille. 

Ilanderin ja Aallon kuvakirja toi liikuntasalimiljöönsä takia spontaanisti mieleeni toisen kuvakirjan, Ulf Nilssonin ja Eva Erikssonin kuvakirjan Ypöyksin näyttämöllä (Kustannus-Mäkelä 2012), jonka aiheena on lapsen kokema esiintymisjännitys.