Lastenromaani turhista murheista

Niina Hakalahti: Eugen, Aamos ja Turhamurhela. Kuvittanut Iiva Vilvas. 151 sivua. Enostone 2025. 
 

 

Eugen ei voinut uskoa, miten äkkiä elämä oli muuttunut erilaiseksi. Muuton jälkeen oli ollut vain pitkäveteisiä päiviä korkean talon omahuoneessa ja mahakiputunne, kun piti mennä joka aamu jättilaivaa muistuttavaan kouluun. Ja nyt hän oli täällä vanhan miehen pihassa tutkimassa jännittävää ruohottunutta autoa pojan kanssa, pojan, jonka hän oli tuntenut vasta muutamia tunteja ja joka jo nyt tuntui… ystävältä.

 
 
Lastenkirjallisuuden yksi erityinen piirre on, että lastenkirjoissa annetaan tilaa monenlaisille tunteille: niistä löytyy riemun pärskeitä ja kihisevää jännitystä mutta yhtälaisesti myös surua, murhetta ja jopa alakuloa.
 

Nykylastenkirjan lapsipäähenkilöillä ei todellakaan enää ole vain yhtä vakiintunutta hyväksyttyä tai ihanteellista toimintamallia tai käytöskoodia, jossa hänen odotetaan kuuliaisesti pysyvän.

Eugen tuo vanhan talon pihalta pienen puunoksan uuteen kotiinsa.
Turvaa uudessa elämäntilanteessa tuo myös pehmopupu.
Iiva Vilvaksen kuvitusta Niina Hakalahden lastenromaaniiin Eugen,
Aamos ja Turhamurhela (Enostone 2025).  

 
Niina Hakalahden aiempien lastenkirjojen tyylilaji on ollut riemastuttava sekoitus lapsen arkea ja fantastisista juonteita lämpimällä huumorilla ryyditettynä (Tuukka-Omar-sarja, Tammi ja Myllylahti v:sta 2010).
 
Juuri ilmestynyt uutuus Eugen, Aatos ja Turhamurhela vie lukijansa varsin tummiin vesiin, mikä käy ilmi jo kirjan nimestä ja Iiva Vilvaksen kansikuvassa, jossa lastenromaanin päähenkilöt, pikkupojat Eugen ja Aamos, pälyilevät ympärilleen huolestuneen näköisinä.

 
 
Eugen on hiljattain muuttanut äitinsä kanssa maalta kaupunkiin. Hän haikailee vanhaa kotiaan ja tuntee olonsa apeaksi. Onneksi hän kohtaa Aamoksen. Poika kertoo lähistöllä olevasta vanhasta talosta, jossa asuu omalaatuinen vanha ja puhumaton mies, joka ”on unohtanut kaiken omasta elämästään”.

Lastenromaanin keskushahmoilla on apeita, huolestuneita ja äkeitä 
ilmeitä. Iiva Vilvaksen kuvitusta Niina Hakalahden lastenromaaniiin Eugen, 
Aamos ja Turhamurhela (Enostone 2025).  

 
Lapset saavat onneksi avukseen ja tuekseen myös puunaisen. He päätyvät yhdessä Monistamoon, jossa keksijät tehtailevat turhia murheita eli turheita kaikkiin tarpeisiin. Keksijöiden nimet ovat peräisin antiikin kreikkalaisilta tragediakirjailijoilta (Aiskhylos, Euripides, Sofokles, Agathon ja Frynikhos). 
 

Turhamurhela oli kummallinen sekoitus valoa ja pimeää. Vaikka kirkkaita spottivaloja ja erilaisia valopäitä oli runsaasti, pimeys vaani jokaisen nurkan takana. Turhamurhelan pimeys ei ollut sellaista pimeää, johon Eugen oli aikaisemmassa kodissaan metsän keskellä tottunut. Siellä pimeys oli ollut peitto, joka suojasi Eugenin ja äidin pikkuista taloa yöllä. 

Niina Hakalahden lastenromaani ammentaa aineksia esimerkiksi Lewis Carrollin klassikosta Liisan seikkailut ihmemaassa, vaikkapa kohtauksessa, jossa Aamos ja Eugenkin putoavan maan alle. 

Kolkkojen miljöiden aistivoimaiset kuvaukset ja yksioikoinen karakteristiikka ovat tuttuja kauhukirjoista,  ja kahden rinnakkaisen maailman erilaiset aikatasot viittaavat fantasiakirjallisuudesta tuttuihin lainalaisuuksiin. 
 

Jännittävät ja uhkaavat tilanteet välittyvät aistivoimaisesti myös
kuvituksessa.  Iiva Vilvaksen kuvitusta Niina Hakalahden
lastenromaaniiin Eugen,  Aamos ja Turhamurhela
 (Enostone 2025).  

Maan alla vankina olleen mummon löytyminen muodostuu tummasävyisen juonen kulminaatiopisteeksi: mummo on salaa vangitsijoiltaan heikentänyt turheiden synnyttämisessä tärkeän kasvipohjaisen eliksiirin tehoa. Niinpä Turhamurhelan viisi keksijääkin havahtuvat lopulta oman keksintönsä ankeuteen. 
 

Tuukka-Omar-sarjaan verattuna Hakalahden uusin lastenromaani on aivan omanlaisensa: humaania lämpöä ja lapsen elämää kannattelevaa perhehteyden kuvausta siitä ei löydy oikein suurennuslasillakaan. Eugenin äidin hahmokin jää hyvin etäiseksi. 
 
Suomessa on entistä enemmän lapsia, joiden elämässä on todella isoja, todellisia murheita, suruja ja epävarmuutta. Teoksen alkuperäinen julkaisuajankohta viivästyi liki kaksi vuotta. Siksi sen ajatus turhista ja todellisista murheista on entistä ajankohtaisempi. 

Hakalahden kirjan markkinointi lapsilukijoille lienee aika haastavaa, mutta toisaalta riittää, jos  yksikin lapsi saa kirjan luettuaan vahvistuksen siitä, että maailmassa on hänen lisäkseen joku toinenkin, joka tuntee ja aistii elämää samalla tavalla kuin hän itse, eli kirjan kirjoittaja.  
 
 
Iiva Vilvaksen mustavalkoisen kuvituksen voi sanoa olevan hyvin uskollinen teoksen tummanpuhuvalle tunnelmalle ja elämänfilosofialle. Onnelliseksi kiertyvässä lopussa lasten kasvoilta löytyy sentään helpotusta ja pientä hymynkarettakin.