Ritta Jacobsson: Afrodite ja kuolema. Suomentanut Hannele Louhivuori. Nemo 2009.
Suomalaissyntyisen Ritta Jacobssonin Afrodite ja kuolema alkaa vetävästi: Teinityttö katoaa matkallaan kotiin myöhään illalla. Silminnäkijä on nähnyt tytön nousevan vaalean farmarimallisen auton kyytiin. Myöhemmin tyttö löydetään kuolleena.
Säyseä ja kotona viihtyvä 13-vuotias Ditte, oikealta nimeltään Afrodite, ryhtyy selvittämään luokkatoverinsa kuolemaa. Johtolankoja ei ole kuin nimeksi, mutta epäilyksen alaisia henkilöitä löytyy aivan Diten lähipiiristäkin.
Jacobssonin kerronta rönsyilee moniaalle: Ditten kasvukivut, muuttunut suhde vanhempiin, orastava ihastus Linukseen, huoli vanhempien parisuhteesta ja yleinen teinipähkäily anastavat pääjuonelta välillä tarpeettomasti tilaa.
Aikuislukijan huomio kiintyy siihen yleiseen turvattomuuden tunteeseen, jonka keskellä Ditte ystävineen näyttää elävän asiaa edes liiemmin kyseenalaistamatta. Voiko kehenkään aikuiseen oikeasti enää luottaa? Mitä löytyy aikuisen silkoisen ulkokuoren alta?
Jacobssonin yhteiskunnallinen kantaaottavuus jää melko pliisuksi, jos sitä vertaa tämän alueen ruotsalaisen mestarin Mats Wahlin säälimättömään kuvaukseen nuortenromaaneissa Näkymätön ja Lumi peittää jäljet (Tammi 2000 ja 2002), mutta viihteellisemmässä tyylilajissaan Jacobssonin yritystä voi silti pitää jokseenkin ansiokkaana.
Afrodite och döden sai ilmestymisvuonnaan 2006 Ruotsin parhaalle nuortendekkarille jaettavan Spårhunden-palkinnon. Afrodite-sarjassa on raflaavan avauksen jälkeen ilmestynyt jo kolme uutta osaa.
Manga-henkeen kuvitettuja kirjan kansia näkee nuortenromaaneissa yhä enemmän. Näinköhän nuoria houkutellaan jo täysin ulkokirjallisinkin keinoin lukemisen pariin?
Teksti on ladottu käsittämättömän pienellä fontilla. Se voi koitua monelle nuorelle kynnyskysymykseksi lukea kirja loppuun asti.
Jacobssonilta on aiemmin suomennettu Nina-sarjaa (Karisto). Se kertoo teini-ikäisestä tytöstä, jolle sattuu ja tapahtuu. Sarja on moderni vastine Merri Vikin Lotta-kirjoille.
Varmaankin erilainen sarja Ninaan verrattuna. Tätä en ole vielä lukenut.Kiva kun kirjailijat uudistuvat...
VastaaPoistaTuo fontin pienuus on kumma juttu - kustantajien tavoitehan on vuosikausia ollut ihan toiseen suuntaan, ja syystäkin - kaikki tekniset seikat jotka tekevät lukemisen helpoksi ja hauskasti, onkin syytä ottaa käyttöön. Liekö fontti yhtä pientä myös alkuteoksessa, vai onko tämä suomennoksen ongelma?
Manga on muotia ja häivähdyksiä siitä näkee joka puolella. Taitaa olla nykytyyliä. Ihan kivalta kansi minusta näyttää. Kansikuvalla on yllättävän iso merkitys vielä nuortenkirjoissakin.
-Tittamari-
Tekstin koko on tärkeä asia myös kirjavinkkarin näkökulmasta. Valitettavan usein hyvä kirjaa jää pois vinkkausrepusta ihan vain tekstin koon tai kappaleiden jakojen takia. Ei kannata vinkata kirjaa, jota ei jaksaisi itsekään lukea.
VastaaPoistaKlassikot jäävät usein pois juuri siksi, että vanhoissa kirjoissa fonttikoko on pientä. Luulisi, että samaa virhettä ei tehdä enää, kun mahdollisuudet on aivan erilaiset nykyään.
Ilahduttava vinkkauskirja on Henkka & Kivimutka -sarja, jossa oikeasti on iso teksti ja hyvä rivinväli. Kirja saa kiitosta myös erikoisluokilta: kerrankin kirja, jonka näkee lukea!
Kiitos Arja-tädille hyvästä kirjavinkistä. En ole itse vielä Kalle Veirton uuteen Henkka & Kivimutka -sarjaan tutustunutkaan.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä Arja-tädin kanssa siitä, että kustantamoissa kiinnitetään ihan liian vähän huomiota kirjasinlajin merkitykseen lapsen tai nuoren lukuharrastuksen sytyttäjänä tai sammuttajana.
Toisaalta olen juuri aloittanut Rauha S. Virtasen Selja-sarjan päättävää osaa, jossa on tosi pieni kirjasin ja tiuha ladonta. Tämän kirjasarjan kohdalla ratkaisua voi pitää perusteltuna, koska sarja on aloitettu 1950-luvulla ja sarjan ulkoasusta on haluttu tehdä yhtenäinen. Sarjan ensilukijat ovat tarkkoja siitä, että sarjan ulkoasu on linjassa aiempien osien kanssa.
Ja kuten tunnettua, tyttökirjallisuuden ystävät eivät ole kranttuja ulkokirjallisille seikoille, kunhan teksti imee mukaansa.
Toisaalta - esimerkiksi Anni Swanin tyttökirjojen uusintapainokset voisivat hyvinkin vielä vedota nykytyttöihin, jos kirjojen ladontaa ja kirjasinkokoa suurennettaisiin nykyisestä.
Onko niin, että tyttökirjaklassikoiden ns. ensilukijoiden tarpeiden tyydyttäminen on kustantajille tärkeämpää kuin nykynuorten kirjamaun laventaminen pieteetillä modernisoiduilla klassikoilla?