Näkin pauloissa

Reeta Aarnio: Veden vanki. 239 sivua, Otava 2009. Kannen kuva ja lukujen alkuvinjetit Jussi Kaakinen.

Reeta Aarnion edellinen lasten fantasia Maan kätkemät (Otava 2008) käytti kursailemattomasti, mutta silti onnistuneen omavaloisesti J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen velhomaailmaa hyväkseen.

Plagiaatiksi Aarnion lastenfantasiaa ei silti voi väittää, sen verran näppärästi hän hyödyntää suomalaista mytologiaa romaaniensa rakenteessa.

Veden vangissa seikkailevat edellisestä osasta tutut lapset Siri, Liina ja Eetu. Kolmikkoa täydentää vielä Viola, jonka lahjakas viulistisisko on kadonnut salaperäisesti. Lapset opettelevat velhotaitoihin keskittyvässä iltakoulussa mielenvaltaamista, muistoon katsomista, leijuttamista ja loitsimista.

Rowlingin tapaan myös Aarnio on nimennyt velhokoulun naisvaltaisen opettajakunnan heidän persoonaansa hyvin kuvaavilla nimillä – esim. rehtori Ulla Pirtapaula, Virpi Paju, Kirsti Helakka.

Allan Murisko ja Arvi Hatara toimivat virkaintoisina edusmiehiä henkimaailman ja ihmisten maailman välillä. Opettajista ei juurikaan kelmejä löydy, mutta välttämättöminä pikkupahiksina esiintyvät sentään kaksi velhokoulun oppilasta, Anniina Alakavala ja Anri Vilhunen.

Kuunangan pikkukaupungin idylli häiriintyy, kun järveen syydetään biologista jätettä. Viitteellisesti Aarnio käsittelee fantasiajuonteen lomassa siis myös vesiensuojelua ja ilmastonmuutosta.

Samaan aikaan saastesabotaasin kanssa velhokoulussa tutustutaan vedenalisen väen elämään ja eritoten pahamaineisten näkkien elintapoihin. Liina aloittaa vastentahtoisesti ja äitinsä toteutumattomia unelmia täyttääkseen pianotunnit Julia Blixin ohjauksessa. Liinan vastentahtoisuutta lisää vielä entisestään Blixin inha miesystävä Sulevo.

Maan kätkemiin verrattuna Veden vanki on rakenteeltaan jäntevämpi ja tihentyvän juonensa puolesta kiehtovampi kokonaisuus.

Yrmeät tontut Niruknirun ja Nikosnikis, Metsämörrinkäinen ja kaikkien pikkueläinten suojelija, Nyrkäs, osallistuvat kukin vuorollaan ratkaisevasti jännittäviin loppukäänteisiin.

Estonian matkustajalaivan uppoamisesta esitetään jälleen yksi uusi, kansanperinteestä ammentava tulkinta.

Näkkitietouttaan voi kartuttaa myös Leena Krohnin kirjalla Näkki. Kertomus vesirajasta (WSOY 1979, jota ilmestyessään mainostettiin saduksi sekä lapsille että aikuisille. Sami Anteroisen Taruolennot-sarjassa ilmestyi viime vuonna myös kirja näkistä (Näkki, Perhemediat 2008, kuv. Elena Klykova)

Tietokirjoina päteviä johdattajia näkin ja muidenkin suomalaiseen mytologiaan kuuluviin hahmoihin on Marja Härkösen Näkki maalle, minä veteen (Weilin+Göös 1985, kuv. Elina Vanninen) ja Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja (Karisto 2007, kuv. Sakari Tiikkaja).