Villi kutsu viidakkoon

Tomi Kontio: Viidakon kutsu. Kansikuva Jussi Kaakinen. 240 sivua. Tammi 2009.

Viidakko on tänä syksynä jostain kumman syystä muotia.

Kansallisteatterissa esitetään Jukka Rantasen ohjaamaa dramatisointia Ryduard Kiplingin Viidakkokirjasta. Näytelmän väitetystä rankkuudesta ja sopivuudesta lapsille on taitettu peistä eri medioissa.

Markku Löytösen ja Riikka Jäntin Viidakkotanssi (SKS 2007) palkittiin vast ikään Tieto-Lauri-palkinnolla.

... ja nyt myös Tomi Kontio johdattaa 12-vuotiaat lapsisankarinsa viidakkoon. Mutta ei mihin tahansa viidakkoon, vaan keskelle Kainuun susirajaa.

Kumpikaan Kontion romaanin päähenkilöistä ei täytä tavallisen lapsen totuttuja määreitä. Likinäköinen, ikätovereitaan huomattavasti älykkäämpi Alma on saanut vihiä viidakon kätköissä asuvasta vimbojen heimosta uniensa kautta. Hentoinen Alma valitsee matkakumppanikseen rotevan, poikkeuksellisen isokokoisen Alpon. Molemmat ovat koulutovereidensa ja jopa opettajiensa syrjään sysimiä outolintuja.

Tomi Kontio onnistuu yhdistämään Viidakon kutsussa kaksi kertojan lahjaansa.

Ensinnäkin hän kirjoittaa kohderyhmäänsä aliarvioimatta ja pelottomasti elämyksellistä ja lyyristä kieltä.

Sanahelskyttelyn sijasta Kontio käyttää tuoreita ja yllättävyydessään juuri nuoren lukijan kielitajua ravistelevia metaforia. Kontio esimerkiksi vertaa tummaa iltataivasta batiikkiin ja Vimba-heimon asukkaista yhdellä hän kertoo olevan "valtavankokoinen, turpea nenä, jonka pinta oli huokoinen kuin teesihti” ja toisella taas "kasvoissa syviä uurteita kuin vohveliraudassa".

Kaunokielisyyden rinnalla Tomi Kontio viihdyttää lukijoitaan myös vimbojen lystikkäällä b-painotteisella kielellä, joka on riittävän helppolukuista ja silti eksoottista höböhöböä.

Toiseksi Kontio antaa lukijan nauttia rönsyilevästä fabuloinnistaan, siitä ilosta, jolla hän sekoittaa tolkun ja absurdin ja sommittelee siitä silti eheän ja nautittavan kokonaisuuden.

Kustantajan luonnehdinnan mukaan ”Kontion romaani on tarina ystävyyden ja mielikuvituksen voimasta ja lämmin kertomus erilaisuuden kohtaamisesta”. Tämäntapainen temaattinen luonnehdinta on tullut jo hieman puuduttavaksi maneeriksi kaikissa syvälliseen ajatteluun usuttavissa lasten- ja nuortenkirjoissa.

Perustaltaan Viidakon kutsu on nimittäin kuin perinteinen reipashenkinen poikaromaani, jossa mennään metsään ja kohdataan entuudestaan täysin tuntemattomia asioita. Seikkailun tiimellyksessä sankarit joutuvat tarkistamaan aiempia käsityksiään ja oikomaan ennakkoluulojaan ja kasvavat näin ihmisinä.

Aapo ja Alma työntyvät vimbojen reviirille lupaa kysymättä ja valloittajan elkein ja ärtyvät ensin saamastaan nyrpeästä kohtelusta.

Mutta kuten parhaille löytöretkeilijöille aina käy, niin myös Alpon ja Alman asenne vimboihin ja heidän elämäntapaansa muuttuu, ja sen myötä nuoret itse muuttuvat ja löytävät omat voimavaransa.

Kauniisti, mutta riittävän eleettömästi (kirjan potentiaalisia poikalukijoita ajatellen!) Kontio kuvaa päähenkilöidensä ystävyyden lujittumista.

Voimankäyttöä aiemmin vältellyt Alpo joutuu viidakossa miettimään suhdettaan aggressioiden ja muiden kielteisten tunnetilojen ilmaisuun. Almasta puolestaan sukeutuu viidakossa säkenöivä lähetyssaarnaaja, joka haluaa levittää lukemisen ilosanomaa siitä osattomaksi jääneille vimboille.

Hauskasti Kontio viittaa nykyiseen muoti-ilmiöön, ns. hitaan elämäntavan ihanteeseen. Alma kertoo haltioituneena Alpolle kolumbialaisesta villiheimosta, joka elää hyvin hitaasti:

– Ajattelepa, jos joku moderni kaupunki-ihminen saisi päähänsä hidastaa vauhtiaan. Tai jos siitä tulisi trendi. Kuvittele nyt. Kaikki muuttuisi.

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan kannen tekijä, kuvittaja-graafikko Jussi Kaakinen.

Siinä missä Kontion edelliset varhaisnuorten romaanit menettivät varmasti osan otollisista lukijoistaan joko liian lapsellisella (Keväällä isä sai siivet, Tammi 2000) tai taiteellis-staattisella kannella (Austraasian viimeiset lapset, Tammi 2002), niin Kaakisen rouheasti kirveellä veistetty kansikuva nostattaa – ihan kirjaimellisesti –odotukset korkealle ja ilmentää muutenkin mainiosti kirjan tunnelmaa.

Viidakon kutsu on maailmankuvaltaan Kontion aiempia varhaisnuorten romaaneja huomattavasti valoisampi. Vaikka myös syksyn uutuudessa esiintyy – uskottavuuden ja juonen jännitteen aikaasaamiseksi - ynseitä ja jäykkäniskaisia aikuisia, niin lapset saavat heistä silti pitävän niskalenkin ilman synkeitä maailmantuhon uhkiakin.

Pitäisikö Kontion romaani luokitella lasten- tai nuortenkirjaksi, fantasiaksi, aikamatkaksi tai puhtaaksi eräseikkailuksi? Sen jätän suosiolla jokaisen omaan harkintaan. Ja lieneekö tällainen kirjan karsinoiminen aina tarpeenkaan?

Lystiä tämän kirjan parissa saa pitää joka tapauksessa.