Kaikkivoipuutta vai turvattomuutta?

Ulf Nilsson & Eva Eriksson: Kun olimme yksin maailmassa. Suomentanut Raija Rintamäki. 29 sivua. Mäkelä 2009.

Tekijäpari Ulf Nilsson ja Eva Eriksson on jo itsessään laatutakuu siitä, että kuvakirja on riittoisa ja antaa pureskeltavaa sekä lapsen että aikuisen tarpeisiin.

Nilsson ja Eriksson ovat tehneet jo aiemmin charmantin kuvakirjan Minä ja pikkusiskoni Kukkakaali eli päivä Kanikukkulalla (Tammi 1983), jossa on samantyyppinen asetelma: Isovelikani saa luottamustehtävän hoitaa pikkusiskoaan yhden kokonaisen päivän. Vastuu on iso, mutta veli hoitaa siskoaan mallikkaasti.

Kun olimme yksin maailmassa -kuvakirjassa viisivuotias poika on eskarissa oppinut jo kellonajat – ainakin melkein.

Poika ihmettelee, kun isä ei tulekaan sovittuun aikaan häntä hakemaan ja niinpä poika päättää lähteä kotiin. Hän on nimittäin aivan varma, että vanhemmat ovat kuolleet punaisen auton ajettua heidän päälleen.

Poika lähtee hakemaan pikkuveljeään päiväkodista. Hän yrittää olla urhea veljensä takia, mutta ennen pitkää itsehillintä pettää... mutta juuri silloin saapuvat tietysti vanhemmat hätiin.

Pikkuveli saattoi iloita, koska ei tiennyt vielä mitään. Jonakin päivänä kun hän olisi isompi, minä kertoisin hänelle koko surullisen totuuden. ”Niin, rakas pikkuveli, meillä oli kerran vanhemmat, mutta...” Tuuli puhalsi sisään hataran talon raoista. Voi meitä poikaparkoja.

Minulta pääsi poru.

– Pingu ikkee, sanoi pikkuveli.
Ja minä kerroin, että Pingu itki, koska sen äiti ja isä olivat jääneet hirveän punaisen kuorma-auton alle, joka oli vyörynyt jäälle. Pingu ja sen pikkusisko eivät pääseet sisälle igluun. Ne istuivat ulkona ja palelivat.
Sitten Pingu purskahti hillittömään itkuun.
– Muuta, sanoi pikkuveli.
Hän halusi nähdä telkkarista jotain muuta. Niin minäkin.

Ainakin suomalaista jämptiä päivähoito- ja esikoulujärjestelmää vasten Kun olimme yksin maailmassa -kuvakirjan esittämä lapsen höveli karkaaminen omin lupinensa eskarista ja päiväkodista ei tietenkään olisi mahdollista.

Mutta lastenkirjallisuus vaatii välillä uhrauksia realiteettienkin kustannuksella.

Ulf Nilsson kuvaa hyvin kouriintuntuvasti pienen ja vähän isommankin lapsen alkukantaista pelkoa siitä, että äiti tai isä ei tulekaan hakemaan sovittuna aikana, pelkoa siitä, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut.

Kellonaikoihin liittyvä väärinkäsitys mahdollistaa – tosin varsin nopeasti ohimenevän – isoveljen kaikkivoipuuden tunteen: hän rakentaa pikkuveljelleen suojaksi kotipihaan majan ja sinne ajankuluksi pahvilaatikosta television ja hankkii heille palanpainiketta naapurista.

Kukapa lapsi ei joskus haaveilisi itsenäisestä elämästä ilman riippuvuutta vanhempien käskyvallasta?

Kirja avaa keskusteluita moneenkin eri suuntaan. Voidaan puhua aikuisen vastuusta ja hoivasta, luottamuksesta ja arjen pelisäännöistä.

Kirjan sisäkansista voi sitten opetella niitä kellonaikoja!

Toinen hyvä kirja samasta aiheesta on Anders Gustafssonin, Atle Hansenin, Tove Krebs Langen ja Curt Westin kuvakirja Lasse ensam hemma (Söderströms 2007), jossa Lassen äiti piipahtaa hetkeksi kioskille.

Lassesta hetki tuntuu ikuisuudelta, ja Lassen hätä kasvaa sitä mukaa kun joka aukeamalla näkyvän kellon viisarit matavat hitaasti eteenpäin ja kadulla näkyy vain toinen toistaan vieraampia ihmisiä.

Jostain kumman syystä tätä kirjaa ei ole suomennettu!