Muisto ei koskaan lopu

Riitta Jalonen: Tyttö ja naakkapuu. Kuvittanut Kristiina Louhi. 45 sivua. Tammi 2004. 4. painos 2005.







Eilen joulupäivänä tuli ensiesityksenä TV 2:n myöhäisiltapäivässä Sami Keski-Vähälän käsikirjoitukseen perustuva, Laura Joutsin ohjaama 25 minuutin miniatyyrielokuva Tyttö ja naakkapuu. Se perustuu Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen vuonna 2004 ilmestyneeseen samannimiseen lastenkirjaan, joka palkittiin Finlandia junior -palkinnolla.

Alkuperäisteoksen herkkyys välittyi hienosti Keski-Vähälän ja Joutsin tulkinnassa. Pääosan esittäjä Ronja Kuoppamäki oli lastenkirjahahmoon verrattuna hivenen särmikkäämpi tyttö, joka oli nimetty Tyttö-trilogian (2004–2006) vastaisesti uudella nimellä Sarista Emiliaksi.

Riitta Jalosen kirjaan verrattuna elokuva keskittyy tytön muistojen lomassa enemmän inhimilliseen kohtaamiseen – äidin (näyttelijä Irina Pulkka) ja tyttären arkiseen surutyöhön isän (takautumajaksoissa isää näyttelee Jarkko Pajunen) äkillisen kuoleman jälkeen.

Jalosen kirja antaa surulle kasvot ja mielenmaiseman. Moniin muihin kuolemaa pääteemanaan käsitteleviin lastenkirjoihin verrattuna Tyttö ja naakkapuu on käsittelytavaltaan poikkeuksellisen intiimi, koska kerronta tapahtuu isättömäksi jääneen tytön minä-kerronnan kautta. Kerronnallinen ratkaisu tuo surun lähemmäksi kirjaa lukevaa tai kuuntelevaa lasta. Kun kaikki turha on karsittu juonesta pois, voi kirjan lukija/ kuulija keskittyä vain olennaiseen ja kuulostella omia tunteitaan.

Tyttö yrittää konkretisoida ikävän ja muiston olemusta:

Minä tiedän ikävän. Se on sellaista, jonka tuntee joka puolella itsessään. Eniten se tuntuu vaatteiden sisällä, mutta minä en tarkalleen tiedä missä. Joskus se sattuu kurkkuun ja korviinkin. Kurkusta tulee jotenkin paksu ja korviin pistelee niin kuin olisi pakostakin juossut oikein kovaa vaikka ei olisi yhtään jaksanut.

Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu. Äidilläkin on sellainen paikka. Äiti on pitänyt sylissä ja kertonut.
Vaikka en ole vastannut, olen minä kuunnellut mitä on sanottu. Kun on istunut sylissä, se paikka, jonne ei näe, on pienentynyt.

– – Muistoa ei unohda, vaikka sitä ei koko ajan ajattelisikaan. Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu. Jos muisto olisi leikki, niin se ei päättyisi ollenkaan, vaikka pitäisi kerätä leikkitavarat pois ja mennä syömään.

Jalosen tekstille on tyypillistä verkkaisuus, paikalleen pysähtyminen ja aistivoimaisuus. Jalonen ei selitä tapahtunutta puhki.

Tyttö kertoo kuolemasta koulutovereilleen ilmoitusluontoisena asiana ja haluaa selvästi ohittaa asian nopeasti, koska kokee sen vaikeaksi.Todennäköisesti tyttö myös jännittää sitä, että hänen asemansa luokkayhteisössä tulisi jotenkin muuttumaan isän kuoleman takia.

Surevan lapsen hivenen flegmaattinen olemus näkyy myös Kristiina Louhen pastelliliitutekniikalla tekemissä kuvissa esiintyy seesteisen oloinen, mutta hyvin totinen tyttö, jonka sisimpiä ajatuksia voi vain arvailla. Louhen kuvitus visuaalistaa tytön kuoleman tuntoja herkin nyanssein.

Louhen kuolemakuvat ovat lohtukuvia ja ne konkretisoivat kuoleman käsitettä osin eri kuvastolla ja symboleilla kuin teksti. Muutamat Kristiina Louhen kuvituskuvat ovat lähes sellaisinaan taltioituneet myös tv-elokuvaan.

Tyttö ja naakkapuu -kirjaa lukeva aikuinen ja lapsi vakuuttuvat siitä, että tyttö selviää surustaan. Hän on saanut kasvaa vanhempiensa ainokaisena ja silmäteränä; perhe on viettänyt paljon aikaa yhdessä, ja näiden onnellisten muistojen varaan tyttö voi ankarimmassa surussaankin heittäytyä. Jalosen teksti valaa alakuloisesta pohjavireestään huolimatta toivoa tulevaisuuteen.

Tytön ja äidin surutyön myöhempiä vaiheita kuvataan Tyttö ja naakkapuu -kirjan itsenäisissä jatko-osissa Minä, äiti ja tunturihärkki ja Revontulilumi (Tammi 2005 ja 2006).

Tyttö ja naakkapuu -elokuva nähdään uusintana uudenvuoden päivänä 1.1.2010 klo 13.

Lastenkirjahylly suosittelee!