Pasifismia ja koulukiusaamista

Stina Hammar: Kädet ylös! Kuvittanut Iben Clante. Suomentanut Salla Hirvinen. 94 sivua. Otava 1970.

Tämä Stina Hammarin ruotsalainen lastenkirja löytyi kirpputorilta 70 sentillä ja se herätti oitis minussa nostalgisia tunteita: Tämän kirjan olen lapsena, juuri lukutaidon alkeet sisäistäneenä, lukenut!

Kansikuva tuntui tutulta, samoin mustavalkoiset kuvitukset itse tarinassa. Mitään muuta muistijälkeä kirja ei ollutkaan tytönmieleeni jättänyt, mutta tässäkin oli kylliksi perustetta lukea kirja uudelleen.

Patsen kodin olohuone on preeria. Siellä hän leikkii pikkuveljensä Heikin ja parhaan ystävänsä Petrin kanssa villin lännen cowboy-leikkejä. Silloin on helppoa olla urhea revolverisankari. Koulun pihalla on toisenlaista: siellä on uhkana voimakas ja vihainen Aarne. Miksi Aarne on sellainen? Miksi kaikki eivät voi leikkiä ja olla rauhassa?

Tähän tapaan kirjan takakansi kiteyttää kirjan aihetta: koulukiusaamista, kaveripiirin hankauksia ja aggression hillintää.

Ja taas tekee mieli sanoa: kyllä ruotsalaiset osaavat! Luontevasti ja lapsen tunneailahduksia myötäeläen Stina Hammar kuvaa kouluikäisenkin lapsen pelkoja, sisarusten välisiä kahnauksia ja lapsen pienuuden tunnetta aikuisten pakkotahtisessa maailmassa.

Itse asiassa Kädet ylös! –kirjan voi lukea myös vastinparina Marika Uskalin viime viikolla Lastenkirjahyllyssä esillä olleelle Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu –kirjalle. Aarnekin on Leevin tapaan koulun häirikkö, joka tosin ei kirjassa – 1970-lukulaisen erityislapsia koskevan tutkimustiedonkin vähäisyyden takia – saa käytökselleeen mitään “virallista diagnoosia”. Viitteellisesti Aarnen ongelmia selitetään tekstissä vanhempien vastuuttomuudella: Aarnen isä ja äiti eivät osallistu vanhempainiltaan tai poikansa lääkärintarkastukseen.

Pikkuveli Heikki rohkaistuu lopulta kyseenalaistamaan kaikkien nähden Aarnen fyysisen ja henkisen terrorin. Todennäköisesti tilanne laukeaa, vaikka onnellista loppuratkaisua ei tekstin tasolle tuodakaan.

Ruotsalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus heijasteli 1970-luvulla yhteiskunnallista todellisuutta paljon kotimaista suorasukaisemmin. Niinpä Patsekin pohtii isänsä kanssa sodan oikeutusta televisiosta näkemänsä sotadokumentin jälkeen hyvin lapsentajuisesti:

– Milloin tulee sellainen sota jota televisiossa näytettiin? Kysyi Patse.
– Jos jotkut ihmiset luulevat että he yksin ovat oikeassa ja tahtovat sitten määrätä kaikkia muita, niin silloin voi tulla sota, sanoi isä.
– Minä luulin että ne tappelivat oikeista asioista, sanoi Heikki.
– Maailmassa on sellaisia maita joissa on niin vähän ruokaa ettei sitä riitä joka päivä, sanoi isä.
– Toisilla taas on enemmän kuin mitä he tarvitsevat. Meidän on opittava jakamaan, niin että ruokaa riittää kaikille ja saadaan rauha.

Keskustelussa sivutaan myös äidin paheksuntaa poikien karjapaimenleikkejä kohtaan, mutta silti leikeillä on edelleen oikeutuksensa. Nykylastenkirjallisuudessa ei pyssyleikkejä – ns. poliittisen korrektiuden nimissä – juurikaan harrasteta.


Iben Clanten ilmeikäs mustavalkoinen piirroskuvitus tuo mieleen monet Astrid Lindgrenin lastenromaanien kuvitukset.

Kiinnittäkää erityistä huomiota ryhdikkääseen kirjasinlajiin, väljään rivin väliin, kuvituksen luetun ymmärrystä tukevaan tehtävään sekä siihen suunnitelmallisuuteen, jolla asiakokonaisuudet on ladottu omille riveilleen lukemisen helpottamiseksi.

Lisää tällaista, kiitos: