Helppoa elämää helppolukuisessa

Teemu Saarinen: Mummoni on pankkirosvo. Kuvittanut Annika Mannström. 61 sivua. WSOY 2010.







Kotvasen aikaa sitten kannettiin huolta tupakoinnin lisääntymisestä lasten kuvakirjoissa.

Rouva Huu on törmännyt toiseenkin tiukkapipoisia kenties kismittävään ilmiöön: lastenkirjoissa rosvoaminen ja vilunkikonsteilla keplottelu esitetään nykyisin vallan varteenotettavana elämäntapana.

Siri Kolun Me Rosvolat -kirjassa tyttö joutuu rosvojoukon kaappaamaksi ja viettää unohtumattoman kesäloman hieman löylynlyömän perheen kanssa.

Teemu Saarisen Werneri-sarjan kirjassa Mummoni on pankkirosvo Touko-pojan mummo ei halua mennä vanhainkotiin, vaan janoaa maailmalle seikkailuja kokemaan. Mukaan hän ottaa parhaan ystävänsä Sennin. Pian saa Touko kuulla radiosta uutisia Villasukkakoplan tekemistä pankkiryöstöistä. Sennin ja mummon esikuvana on Thelma ja Louise -roadmovie!

Ennen pitkää Toukokin pääsee mukaan koplan jäseneksi.

– Kuule Senni, minä sanoin illalla matkustajakodissa. – Minkä takia sinä aina välillä käytät rollaattoria, vaikka pystyt kävelemään ihan hyvin ilmankin?
– Imagosyistä. Ja siksi, että rollaattorin kanssa saa parempaa palvelua. Pääsee kiilaamaan jonon ohi. Se on kivaa.
– Pitäisiköhän sitä kokeilla myös ruotsalaisessa pankissa? mummo pohti. – Päästäisiin suoraan ryöstöhommiin, eikä tarvitsisi jonotella. "Pois alta, täältä tulee seniorirosvo!"
– Ja pakoautokin voitaisiin jättää invalidipaikalle, Senni keksi. – Täytyisi vain ensin pihistää jostain invamerkki tuulilasiin.

Villasukkakopla tapaa seikkailun tuoksinassa myös kuningatar Silvian ja poikkeaa Ruotsissa Ikeassa. Koheltavaan juoneen on upotettu myös pientä traagisuutta: Astma-niminen tyttö haluaa ehdottomasti liittyä koplaan, koska hänen lukihäiriöiset vanhempansa vain riitelevät ja räyhäävät keskenään.

Kaiken siloittavassa loppuratkaisussa mummo investoi ryöstörahansa Kypsien ihmisten nuorisokotiin, jossa on pallomeri, pitseria, hampurilaisbaari, kylpylä, elokuvateatteri ja alle 70-vuotiailta kielletty disko.

Teemu Saarisen letkeä huumori ja juonen absurdit käänteet purevat oletukseni mukaan jälleen erityisesti poikiin. Annika Mannströmin mustavalkoinen kuvitus muistuttaa paljossa Jukka Lemmettyä, mutta on hivenen seesteisempää ja "vähemmän söheröistä".