”Niin täyttä Narniaa” eli rengasmatkalla Möbiuksen maassa

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa. Kuvittanut Miisa Lopperi. Teos 2010. 192 sivua. Graafinen suunnittelu Satu Karppinen.













Johanna Sinisalo on äskettäin ilmestyneessä lasten saturomaanissa Möbiuksen maa kokeillut ensi kertaa taitojaan myös lastenfantasian tekijänä.

Rouva Huu kiinnitti erityistä huomiota Möbiuksen maan julkistuksessa käytettyihin sanamuotoihin, kun kerrottiin tahdikkaasti Sinisalon voivan nyt “liittää pitkään ansioluetteloonsa myös lastenkirjan”.

Ei nimittäin ole yhdentekevää, millä sanakäänteillä entuudestaan aikuisille suunnatusta tuotannostaan tunnettu, palkittu ja suosittu kirjailija esitellään uudelle kohderyhmälle... tai tässä tapauksessa pikemminkin aikuisille, jotka ostavat kirjaa lapsilleen.

Fantasia- ja scifikirjailijana kokenut Sinisalo tietää hyvin näiden lajien pitkän perinteen, pahimmat kliseet ja uusimmat virtaukset. Ehkä tämä tietoisuus on jossain määrin myös hyhmettänyt häntä kikkailemaan liikaakin tällä perinnetietoisuudella, jonka seurauksena kirjasta löytyy paikoitellen melko haasteellista matemaattis-filosofista pohdiskelua – ottaen huomioon että päähenkilö Siiri eli Pii on vasta kahdeksanvuotias.

Aikuistenkirjailijoille ominaisella suurpiirteisyydellä Sinisalo viis veisaa siitä, ymmärtävätkö hänen lapsilukijansa kaikkea lukemastaan. Aamulehden haastattelussa 14. elokuuta todetaan, kuinka ”Sinisalo tietää, että Möbiuksen maa saattaa viuhua monelta 8-vuotiaalta vasemmalta ohi, mutta uskoo monikerroksisuuden palvelevan erilaisia lukijoita. Jos ei muuta, niin ainakin seikkailukertomuksen pintataso menee läpi.”

Jonkinlainen vokotteleva silmänisku Möbiuksen maan aikuislukijoille lienee viittaus Larry Niveniin, amerikkalaiseen scifi-kirjailijaan, joka tunnetaan parhaiten kirjastaan Ringworld (1970, suom. Rengasmaailma, Bookstudio 1990).

Möbiuksen maan alkutilanteessa ollaan kuitenkin vielä visusti reaalitodellisuudessa: Piin paras ystävä Sanna on muuttamassa pois. Pii miettii Sannaan kohdistamaansa kateutta ja pelkää ystävän menettämisen seurauksia.

Reilusti vanhemmilta isosiskoilta ei juuri tukea heru. He kuuluvat Piin omien sanojen mukaan jo “rintaliivikerhoon”. Hauskan konkreettisesti Sinisalo kuvaa Piin erillisyyden tunnetta isosiskojen murrosiän edessä:

Lauralla oli jo pari vuotta ollut rintaliivit ja nyt Mirkakin oli saanut omat. Jostakin syystä mokoma vaatekappale oli kuin jokin ihme haarniska. Kun sen laittoi päälle, olikin yhtäkkiä kuori ympärillä. Sellainen kuori, jonka sisään nuoremmat eivät päässeet. Ilme muuttui, tapa kävellä muuttui, se muuttui mikä enää huvitti ja mikä ei. Laura ja Mirka olivat omassa rintaliivikerhossaan.

Pii löytää kotitalonsa roskalaatikoiden vierestä rannerenkaan. Sen avulla hän pääsee toiseen rinnakkaistodellisuuteen, Rinkulaan. Rouva Huu assosioi Piin oitis Oiva Paloheimon lastenromaanin sankarittareen, Tirlittaniin: Tirlittanin tavoin myös Pii lähtee ensimmäiselle seikkailulleen yöpuvussa oppimaan tärkeitä asioita itsestään, kasvamisesta ja elämästä ylisummaan:

Pii tiesi varmemmin ja varmemmin, mistä oli kyse. Hänellä oli ranteessaan jonkun tietävämmän antama merkki. Ja koska hän oli lukenut kirjoja, hän tiesi, että tämä hetki oli ollut jo kauan tulossa. Jos tämä hetki olisi ollut kirjassa, niin kaikki sitä lukevat olisivat kaivaneet jo nenäliinojaan esiin, sillä tässä tilanteessa ei ollut kerta kaikkiaan muuta mahdollisuutta kuin olla liikuttavan urhea.

Pii tutustuu renkaan löytöpaikalla välkähtelevään ja sen vuoksi myös katkonaisesti puhuvaan Schrödingerin kissaan, jota tuttavallisemmin myös Söör-kissaksi kutsutaan. Kissa ohjeistaa Piin tärkeälle matkalle, jonka tavoitteena on – ei vähempää kuin Möbiuksen maan pelastaminen varmalta tuholta.



Lystikkäästi puhuva Söör-kissa on melko avoin viittaus nonsense-kirjallisuuden klassikon, Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa –kirjan Liisan ja Irvikissan välisiin keskusteluihin.

Sinisalon Rinkulaan luoma maantiede sekä floora ja fauna on hauskan nonsensmaista: siellä on käveleviä kukkuloita, tesseraktikukkia, parsakaalipuita, maaperää pehmittäviä orapyrstöjä ja noinuutteja, metelöiviä pyöreitä palloja.

Rinkulassa Pii saa matkakumppanikseen olokin, hieman hyljettä muistuttavan otuksen, joka opastaa tyttöä liikkumaan maailmankaikkeuksien välillä. Olokit vertautuvat ihmisen elämänkaareen, jossa lapsuus nostetaan ihanteeksi:

”Me olokit synnymme hyvin, hyvin viisaina. Me tiedämme jotakuinkin kaiken kun tulemme munasta ulos. Siinä on tosin se haittapuoli, että tulemme varttuessamme aina vain tyhmemmiksi ja tyhmemmiksi ja lopuksi kuolemme, koska unohdamme miten hengitetään", otus sanoi iloisesti.

Kuten fantasiaklassikoissa aina, saa Piikin kapoisille harteilleen vastuullisen tehtävän torjua ulkopuolelta tulevaa uhkaa. Piin arkitodellisuudessa työstämän ongelman ydin kiteytyy Topon lauseeseen:

Vaikka tietäisinkin mitä Ulkopuolella on, siitä on vielä pitkä matka siihen että ymmärtää, miksi jotakin tapahtuu. Ja vaikka ymmärtäisikin, niin siitä on vielä pidempi matka siihen, että voisi hyväksyä sen mitä tapahtuu.”

Pii menettää Rinkulassa rannerenkaan ja joutuu takaisin omaan maailmaansa. Toimen tyttönä hän tekee paperista uuden identtisen renkaan ja pääsee sen avulla takaisin Rinkulaan. Kiireessä hän kuitenkin on liittänyt paperin päät kierteisesti toisiinsa, ja näin päästään koko seikkailun ytimeen, niin sanottuun Möbiuksen nauhaan.

Möbiuksen nauha liittyy matematiikan osa-alueeseen, joka käsittelee jatkuvuutta, raja-arvoja ja kappaleiden muuttumattomia ominaisuuksia niitä venytettäessä ja väänneltäessä. Nimi pohjaa 1858 saksalaisen matemaatikon August Ferdinand Möbiuksen havaintoon, jossa esim. paperista leikatun nauhan toinen pää kierretään 180 astetta ja liimataan päät yhteen. Näin syntyy niin sanottu topologinen kaksiulotteinen kappale, jolla on ainoastaan yksi pinta ja yksi reuna.

Selvyyden vuoksi kuvittaja Miisa Lopperi on havainnollistanut idean yksinkertaiseen askartelukuvaan:



Möbiuksen maa on pienestä kikkailustaan huolimatta vetävä, yllätyksellinen ja fantasiamaan topografialtaan omaperäinen kotimainen kelpo lasten fantasia, jonka sananmukaisesti moniulokkeinen seikkailu todennäköisesti vetoaa hyvin monenikäisiin lukijoihin.

Kirjan ulkoinen olemus on viehättävä kaikessa pienuudessaan ja värityksessään, mutta se tekee valitettavasti karhunpalveluksen lukijoille itselleen: teksti on järkiään liian pientä vast ikään lukemaan oppineen lapsen itse luettavaksi. Miisa Lopperin mustanpuhuvat, jännitystä huokuvat kuvatkin olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa hiukan isommassa koossa.



On hauskaa, että Sinisalo selittää Piin selviytymisen ja rohkeuden johtuvan tytön laajasta lukeneisuudesta: Pii ei vähästä hätkähdä, sillä erilaiset fantasian lainalaisuudet ja uhkat ovat tulleet hänelle tutuiksi C. S. Lewisin Narnia-kirjoista… ja jotain tärkeää lienee tarttunut myös Jane Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo , jonka Pii jätti kuitenkin pitästyneenä kesken.

Klassisten fantasiatarinoiden lisäksi Sinisalo antaa mainion lukuvinkin jo tyyten unohtuneesta lastenromaanista. Pii on ominut nimensä lukemastaan Gösta Knutssonin lastenkirjasta Pontus Pii. Sukkelan siilin seikkailut (Gummerus 1960), joka kertoo Hyörynpyörylän talon toinen toistaan kummallisemmista asukkaista. Pontus Pii –siilin runoista tyttö ammentaa itselleen kiperissä tilanteissa voimaa ja viisautta.

Rouva Huuta jäi kovasti askarruttamaan rouva Kiiskijoen arvoitus. Rouva tekee vain yhden entréen seikkailun alussa, ja tämäkin epäproosallinen Piin ja rouvan kohtaaminen tapahtuu biojäteastialla! Rouva Kiiskijokeen viitataan muutamaan kertaan tarinan eri käänteissä, mutta hänen olemuksensa ja merkityksensä itse tarinaan jää hyvin ohueksi. Mutta jotain hyvin kiinnostavaa rouvan olemuksessa kyllä on!