Pitää kai ihmisellä sentään joku vakaumus olla

Tuula Kallioniemi: Lanka palaa. 160 sivua.
Otava 1999. Kansikuva Anu Ignatius.

Salla Simukka: Kipinä. 203 sivua. WSOY 2006.














Anni Polvan vuodesta 1956 yhtäjaksoisesti ilmestynyt Tiina-sarja tuli tiensä päähän siinä vaiheessa, kun Tiina oli varttunut rippikouluikään. Polva pelkäsi ”tavallisena luterilaisena” loukkaavansa joitakin uskonnollisia piirejä, jos hän olisi Tiinan suorasukaisella suulla esittänyt mielipiteitä kirkosta ja uskonnosta.

Toki sarjan päättänyt Taitaa olla rakkautta, Tiina (1986) lähestyi jo toistakin tyttökirjakonventioiden kannalta riskaabelia aihepiiriä: Tiinan ja Juhan suhteessa olisi uskottavuuden nimissä jo tuossa vaiheessa ollut pakko ottaa jokin ratkaiseva suunnanmuutos, sillä hätäiset suukot ja punastumiset eivät enää pitkään olisi tyydyttäneet lukijoita!

Sama hienotunteisuus tai siviilirohkeuden puute vaivaa edelleen valtaosaa yleiskustantajien kotimaisia nuortenkirjoja – tai pikemminkin niiden tekijöitä ... tai kustantajia itseään. Rippikoulu on toki yltänyt peräti kirjan nimeen asti ruotsinsuomalaisen Ritta Jacobssonin kirjassa Nina rippileirillä (Karisto 2001) ja Tuija Lehtisen kirjassa Mirkka ja riparikesä (Otava 1987).

Näissä viihteellisissä tyttökirjoissa rippileiri toimii vain otollisena kulissina tyttöjen ja poikien kohtaamiselle. Jakobssonin kirjassa rippileirillä ”rikotaan järjestyssääntöjä ja grillataan makkaraa” ja siinä sivussa sotketaan papin silmälasit kenkävoiteella. Kummassakaan kirjassa ei aprikoida uskontoa saati muitakaan ideologioita.

Tässä yhteydessä kuitenkin kannattaa muistaa Hellevi Salmisen hienot nuortenromaanit Käppyrä (1991 Otava), Niin mieletön ikävä (1995) ja Siipiä vaille enkeli (2000) jotka kuvaavat nuoren tytön uskonnollista etsikkoaikaa rippikouluiästä varhaiseen aikuisuuteen. Viimeisessä romaanissa nuori nainen lähtee nunnakokelaaksi Lintulan luostariin.

Tuula Kallioniemen nuortenromaani Lanka palaa käynnistyy rippileiriltä, joka kuitenkin keskeytyy yleisen huliganismin ja tottelemattomuuden takia. Yksi leiriläisistä anastaa papin auton ja ajaa sen humalapäissään puuta päin.

Lanka palaa on luettavissa myös tarinasikermänä: sen erilliset kertomukset lomittuvat eheäksi, juonelliseksi kokonaisuudeksi selventäen alussa vielä hyvin hataraa kuvaa poikkeuksellisen räväkän ja parin päivän jälkeen keskeytetyn rippileirin tapahtumista... kissantappoineen kaikkineen. Psykologisesti tarkkasilmäiset lähikuvatutkielmat leirille osallistuneista nuorista saavat pontta rajatun aihealueen käsittelystä ja huolella valituista otsikoinneista.

Varmalla tyylitajullaan Kallioniemi paisuttelee äärimmäisten tunnetilojensa sokaisemien nuorten edesottamuksia. Kaiken kohkaamisen takana on usein rakkaus tai kuten Niilo nieli neulan -nimisen novellin poika ilmaisee asian lapsuudenrakastetulleen Elisalle: “halu saada toisessa ihmisessä aikaan liikahdus”.

Lanka palaa on ilmestynyt vuonna 2003 saksaksi, Die Lunte brennt -nimisenä ja Stefan Mosterin kääntämänä. Suomessa Kallioniemen kirja jäi harmillisen vähälle huomiolle, mutta Saksassa se on totta vie löytänyt nuoret lukijansa: sitä on myyty jo huikeat 18 000 kappaletta!

Tuula Kallioniemi osoittaa tässä yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan valveutuneisuutensa antaessaan yhden päähenkilönsä miettiä myös Prometheus-leirin mahdollisuutta. Protu-leirejähän on Suomessa järjestetty vuodesta 1989 lähtien:

--- Katia ei huvittanut ottaa mitään isosen roolia. Niistä oli kyllä muutaman viime päivän aikana saatu tarpeeksi. Ihan ääliöitä jokainen. Eikö muka seurakuntanuorissa ollut yhtään täyspäistä? Ne hymyilikin niin kuin olisi syöneet viikon pelkkää hunajaa. Ja Kati oli muka itsekin kuvitellut pyrkivänsä ensi kesänä leirille isoseksi. Yäk. Hyvä kun koko leiri päättyi. Ei ollut ollenkaan varmaa, että hän menisi riparille enää ikinä. Jääkööt vaikka rahat ja kalevalakorut saamatta. Piti kai ihmisellä sentään joku vakaumus olla. Oikeastaan Katilla ei olisi mitään asiaa riparille ollutkaan. Eihän hän edes kuulunut kirkkoon. Mutta äiti ja iskä olivat olleet sitä mieltä, että Kati sai mennä jos tahtoi. Ettei tuntenut itseään erilaiseksi kuin toiset. Vaikka olihan vaihtoehtona ollut joku ihme Prometheus-leiri, jollaisia kuulemma järjestettiin ET:n opiskelijoille. Mutta ne paperit, joita ET:n opettaja oli antanut, olivat vaikuttaneet ihan sekavilta. Ja kun kaikki muutkin kaverit menivät riparille, Kati päätti kuitenkin mennä mukaan.

Alueenvaltaaja lajissaan on Salla Simukan Tapio ja Moona –sarjan avausteos Kipinä, joka sijoittuu protuleirille. Simukka kuvaa itsekoetun tuntuisesti Prometheus-leirin tiedollista ja elämyksellistä antia ja hahmottaa onnistuneesti sivuhenkilöiden kautta myös nuorten erilaisia alakulttuureja (esim. gootit ja larppaajat).

Sosiaalisesti estynyt Tapio löytää protu-leirin apuohjaajasta Moonasta itselleen sukulaissielun. Kahden päähenkilön persoonat täydentyvät Moonan päiväkirjamerkintöjen ja Tapion lapsuusmuistojen kautta.

Nuortenkirjat pyrkivät nykyisin ilahduttavasti jo eräänlaiseen ideologiseen korrektiuteen. Tapion paras ystävä Petri on valinnut enempiä miettimättä perinteisen rippileirin. Kipinässä annetaan siis ääni myös ns. valtavirran nuorelle, joka enempiä kyseenalaistamatta mukautuu vanhempien ja isovanhempien vaatimuksiin. Tällainen - tosin äärimmilleen kärjistetty – rinnastaminen sysää romaanin lukijaa ottamaan kantaa esitettyihin näkökantoihin :

Petri oli mennyt riparille, koska hänen vanhempansa ja etenkin isovanhempansa olivat sitä niin vankasti vaatineet. Petri oli hymähtäen arvellut, että häntä luultaisiin siellä tietysti joksikin saatananpalvojaksi. Mutta sitten hän oli lisännyt, että ylimääräinen raha ei ollut lainkaan pahitteeksi, joten kai siitä hyvästä yhden viikon virsiä veisaakin. Tapio huomautti, että leirillä tehtiin paljon muutakin ja että se voisi olla ihan mukava kokemus. Siihen Petri oli lisännyt, että Tapio alkoi kuulostaa ihan hänen vanhemmiltaan.

Todenmakuinen nuortenromaani on saanut leirin käyneiltä protuaktiiveilta sekä kiittävää että vähän nurisevaakin palautetta. Muutamat ovat kokeneet, että kirja paljastaa vähän liikaakin protuleirien ohjelmanumeroista. Simukan kirja antaa kuitenkin todella hyvän kuvan protun ideologisista taustoista ja leirillä vallitsevasta letkeän sosiaalisesta tunnelmasta, josta Rouva Huun keskimmäinenkin pääsi viime viikolla osalliseksi Asikkalan Antintalossa.

Kirjan nimi, Kipinä, assosioi hauskasti kahtaalle: Tapion ja Moonan orastavassa suhteessa kipinöi, mutta samalla nimi viittaa myös kreikkalaiseen Prometheus-myyttiin, jossa Prometheus-niminen titaani varasti jumalilta tulen ja jakoi tulen salaisuuden ihmisten kesken, Zeus-jumalan vastustusta uhmaten. Prometheuksen soihtu symboloi Prometheus-leirien suvaitsevaa ja humaania arvopohjaa.

Simukan tänä syksynä viidenteen osaan karttuva Tapio ja Moona-sarja on piristävän persoonallinen lisä nuorten sarjakirjallisuudessa: jokainen osa täydentää päähenkilöiden luonnekuvaa, pureutuen nuoren ihmisen elämän taitekohtiin tai johonkin eettiseen ongelmaan.