Kaikkivoipainen lapsi pelastajana

Tuula Pere & Sanna Pelliccioni: Sanni ja taikakivi. 27 sivua. WickWick 2010. Ulkoasu Sanna Pelliccioni.

Stella and the Magic Stone. Kääntänyt Päivi Vuoriaro. WickWick 2010.

Nalle Valtiala & Maarit Gunnervall: Jonna och mirakelträdet. 34 sivua. Schildts 2010. Typografia Nora Kitinmäki.




Tässä kaksi kiinnostavaa jo viime vuonna ilmestynyttä kuvakirjaa, joista Rouva Huu sai vihiä vasta nyt. Sattumalta niissä molemmissa on sama ja hiukan problemaattinen teema.

Tuula Peren ja Sanna Pelliccionin samanaikaisesti myös englanniksi ilmestyneessä Sanni ja taikakivi -kuvakirjassa esikouluikäisen Sannin ukki kaatuu polkupyörällä, loukkaa päänsä ja menettää tajuntansa. Ukki makaa sairaalassa ja tyttö on hämmentynyt:

Sanni ei olisi halunnut jättää ukkia yksin. Tavallisesti ukki tuntui suurelta aikuiselta, mutta nyt hän oli kuin pieni lapsi, josta jonkun täytyi pitää koko ajan huolta.

Ukki on opettanut Sannin tutkimaan läheisellä kivilouhoksella kiviä. Sanni näkee unen, joka innostaa häntä etsimään ukin parantavan taikakiven. Tuumasta toimeen. Sopivan kiven löydettyään Sanni haluaa heti lähteä ukin luokse.

Vanhemmat toppuuttelevat kuitenkin Sannin kiirettä. Lapsen ja aikuisten elämäntapojen eritahtisuus ja arvojärjestykset todentuvat havainnollisesti Sanna Pelliccionin kuvituksessa, jossa vanhemmat sulkevat epähuomiossa lapsen tarpeet omiensa ulkopuolelle.




Sanni lähtee sairaalaan yksin. Ja voi ihmettä: auringon säteet energisoivat taikakiven sairaalan ikkunalla: ukki herää ja on heti entisellään.

Lastenkirjallisuuden kuvittajana Sanna Pelliccioni tunnetaan entuudestaan Onni-pojasta kertovasta katselukirjasarjasta (Minerva) ja Pierretta Diamantopouloksen Villikukka-sadun kuvituksestaan (WSOY 2010). Tänä vuonna on ilmestynyt myös Tammenterho-sarjassa Pelliccionin kuvitus Katri Tapolan tarinaan Pieni prinsessasatu, johon Rouva Huu palaa myöhemmin uudelleen.

Onni-poika -kirjojen tyylilaji on – osin nuoremman kohderyhmänkin takia – varsin pelkistetty ja melko yksiulotteinen, mutta Sanni ja taikakivi esittelee omintakeisen ja kuvakulmiltaan virkeän Pelliccionin. Hänen isopäisissä ja suurisilmäisissä ihmishahmoissaan on sopivassa mitassa paitsi herkkyyttä niin myös karismaa.

Myös Nalle Valtialan ja Maarit Gunnervallin kuvakirjassa Jonna och mirakelträdet Jonnan vanhemmat omivat surun läheisen hyvinvoinnista kokonaan itselleen.

Jonnan mummon sydän on väsynyt ja vanhemmat ovat huolestuneita. Mummo itse kuitenkin kiistää Jonnalle olevansa huonovointinen:

- Mormor, hur mår du? frågar Jonna förskiktigt.
- Tack, bra, svarar mormor. Mig är det inget fel på.

Men hon ser så svag och bräcklig ut. Som en porslinfigur som bär som helst kan brista. Hon rör sig långsamt och mödosamt. Det är knappt hon orkar lyfta vattenkannan.

Sannin tavoin Jonnakaan ei jää surkuttelemaan tilannetta, vaan ryhtyy toimeen. Kirjakaupassa hän lukee tietokirjasta intialaisesta parantavasta ihmepuusta. Jonnan pettymykseksi puuta ei kuitenkaan ole enää olemassa.

Jonna muistaa mummon ikkunalaudalla kasvavan kasvin, jonka alkuperästä mummollakaan ei ole tietoa. Hän päättää kokeilla sen toimivuutta ja syöttää yhden kasvin lehden mummolle.

Ja hokkus-pokkus: mummo toentuu, nousee sairasvuoteelta heilumaan imurin kanssa puuhakkaana jo seuraavalla aukemalla ja viettää pian punaposkisena ja kokonaan tervehtyneenä joulua yhdessä perheen kanssa.




Sanni ja taikakivi –kuvakirjassa ei suoranaisesti selitetä ukin ihmeparantumisen johtuvan lapsen toimista. Jää lukijan pääteltäväksi, onko kyse vain puhtaasta sattumasta. Sitä vastoin suomenruotsalaisessa kuvakirjassa lapsen pelastusoperaatio tulee konkreettisemmaksi eikä jätä mielikuvittelulle niin paljon sijaa.



Pidän myös varsin kyseenalaisena sitä huolettomuutta, jolla kirjassa annetaan lapselle malli siitä, että tuntemattoman kasvin lehtiä voisi syödä. Monet huonekasveista ovat oikeasti myrkyllisiä!

Rouva Huu on hämmentynyt näiden molempien kuvakirjojen lukemisen jälkeen. Vaikeiden ja rankkojen asioiden yhteydessä lapsi haluaisi ymmärrettävästi uskoa taikuuteen ja ihmeisiin. Lapsen vajavainen elämänkokemus ja vähäinen ymmärrys elämän kiertokulusta selittää lapsen halun ratkaista ongelmia fantasian kautta. Mutta ymmärtääkö lapsi näiden kuvakirjojen allegoriat ja entäs kun kirjojen esittelemät ”vippaskonstit” eivät toimikaan tosielämässä?

Ja onko niin, että trendikkäät fantasia-aihelmat työntyvät jo entistä näkyvämmin myös realistisiin kuvakirjoihin?

Toinen kiinnostava trendi-ilmiö on kollaasikuvitus, jota eritoten suomenruotsalaiset kuvittajat ovat koko 2000-luvun kehitelleet kuvakirjoissa. Maarit Gunnervallin jippona ovat valokuvakollaasit oikeista hiuksista ja erilaisten skräppäys-askartelupaperien hyödyntäminen tapetteina ja muina pintaelementteinä. Kirjan lopussa jopa kerrotaan, että käytetyt koristepaperit ovat Graphic 45 –sarjaa, jota voi hankkia Sinellin askarteluliikkeestä!

Gunnervallin kuvitus on räväkkää ja ainakin minun silmiini vähän aggressiivista. Toisaalta levoton yleistunnelma on perusteltavissa sillä, että asia on lapselle vaikea ja ristiriitainen.