Kuvakirjojen erikoistehosteita

Tracey Corderoy & Tina Macnaughton: Leevin uintiretki.
Karisto 2011.

M. Christina Butler & Gavin Scott: Kanin keväthattu. Karisto 2011.

Stephanie Stansbie & Polona Lovsin: Pikkuhiiri ja yön äänet. Karisto 2010.


Tässä kolme käännettyä kuvakirjaa, joissa on kaikissa mukana jokin toistuva erikoisefekti: Leevin uintiretkessä kimallesäihke, Kanin keväthatussa samettinen kangaspinta ja Pikkuhiiri ja yön äänet –kirjassa äänitehosteet.

Perheen pienimmille suunnatut kuvakirjat eivät herttaisen kuvitustyylinsä ja ennalta arvattavan tarina-aihionsa puolesta juurikaan eroa toisistaan. Niiden viehätys perustuneekin juuri "ylimääräiseen luksukseen": lapsesta on hauska sivellä kädellään samettista pintaa ja pieni tingelis-tangelis-säihke toiminee edelleen samaan tapaan kuin rakkaimmat kiiltokuvat ennen vanhaan konsanaan.

Kanin keväthatussa pikkukani ei suostu luopumaan sille rakkaasta villamyssystä, vaikka aurinko porottaa ja tekee sen olon tukalaksi. Lopulta viisas mummi keksii tehdä kanille uuden hienon keväthatun, josta tietysti tulee kanin rakkain päähine!

Leevi-ankka erottuu ankkapoikueen kilteistä ja kuuliaisista siskoankoista uteliaisuutensa takia. Leevi lipeää kerta toisensa jälkeen kimalteisesta päivänkakkaraketjusta omille teilleen ja ajautuu näin – ainakin emon mielestä – moniin pulmatilanteisiin.

Siinä missä nämä kaksi kuvakirjaa ovat ihanteellisia juuri iltasatuhetkiä varten seesteisen ja leppoisan tunnelmansa takia, niin Pikkuhiiri ja yön äänet on parasta lukea (kuvakirjan kannen ”Ihana äänikirja iltahetkiin” - suosituksesta huolimatta) kirkkaan päivänvalon aikaan ja lapsi turvallisesti aikuisen sylissä. Äänitehosteet kajahtavat ilmoille merkittyä "äänipalloa" sormella painaen. Äänitehosteet toimivat pienillä kelloparistoilla ja ne ovat vaihdettavissa kirjan takakannen kautta.

Pikkuhiiri havahtuu sängyssään yön moniin ääniin. Se kuulee pöllön huhuilua, kolkkoa kellon tikitystä, myrskytuulen suhinaa, veden tippumista, oven narahduksen, kolinaa, valittavaa ujellusta ja kutsuu hädissään emonsa paikalle, koska uskoo kummituksen olevan lähistöllä. Äiti antaa hiiren kuulemille äänille luonnollisen selityksen. Lopulta hiiri nukahtaa omaan sänkyynsä – ja kuorsaa äänekkäästi!

Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään (WSOY 1952, 20. p. 2007. ) lumoaa yhä uusia lukijasukupolvia yksinkertaisen reikäefektinsä vuoksi.

Rouva Huu muistaa, kuinka ällisteli neljännesvuosisata sitten (!!!) ensimmäistä käännöskuvakirjaa jossa oli erikoistehosteena hologrammia, Michael Palinin, Alan Leen ja Richard Seymourin Peilikiveä (WSOY 1986). Se on edelleen käypä ja lajissaan harvinainen fantasiakuvakirja, jota mainostettiin "aavemaisilla, kolmiulotteisilla hologrammikuvilla".