Lastenkirjainstituutin Kirjakori taas kukkuroillaan viime vuoden lasten- ja nuortenkirjoja

Kirjakori-seminaari 1.4.2011 Vanhalla Kirjastotalolla Tampereella klo 9.30–15.30.

Kirjakori-näyttely Lastenkirjainstituutin kirjastossa, os. Puutarhakatu 11 A, 4.4.–13.5.2011 maanantaisin klo 10–18 ja tiistaista perjantaihin klo 10–15. Ryhmien toivotaan sopivan tulostaan etukäteen.












Lastenkirjainstituutin viime perjantaisen Kirjakori-seminaarin parasta antia Rouva Huulle olivat muutamat hauskat kuriositeetit, reunahuomiot ja oivallukset.

Kirjakorin kirjanäyttelyssä on esillä 1400 kotimaista ja käännettyä viime vuoden lasten- ja nuortenkirjaa. Virpi Kurhelan tilastokatsauksessa kotimaisen lastenkirjallisuuden osuus oli 29 prosenttia, käännetyn 66 prosenttia. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden osuus on 5 prosentin luokkaa.

Verrattuna vuoden 2006 tilastoihin kotimaisten kuvakirjojen, lastenromaanien ja tietokirjojen määrä on ilahduttavasti noussut. Sen sijaan kotimaisia nuortenromaaneja on ilmestynyt aiempia vuosia vähemmän. Saman asian Rouva Huukin on noteerannut, mutta tämä tilastollinen todennus oli hyvä kuulla myös toisaalta.

Ilahduttavana kehityksenä voi pitää sitä, että käännetty lasten romaanimuotoinen kirjallisuus on selvästi laskussa: kenties kustantajat panostavat ihan tosissaan nyt enemmän kotimaiseen tuotantoon?

Käännöskielistä englanti jyrää edelleen (59 %). Seuraavaksi eniten käännetään japanista ja ranskasta (kumpaakin 7 %).

Kaisa Neimala, eläköitynyt äidinkielenopettaja, Suomen Kuvalehden ja Parnasson kriitikkona tuttu, tarjosi omassa katsauksessaan otsikolla "Kotoa ja kaukaa" kurkistuksia lastenkirjallisuuden laveaan skaalaan: mukana oli niin kuvakirjoja, romaaneja, tietokirjoja kuin runojakin. Mervi Wäreen ja Katri Kirkkopellon Oona ja Eetu – päivä hoidossa -kuvakirja (Lasten Keskus) edustaa Neimalan mielestä avointa propagandatekstiä: päiväkodissa kaikilla on niin kertakaikkisen mukavaa!

Todellisena tietokirjalöytönä Neimala piti Venla-Maria Uutelan Keppari-kirjaa (Pieni Karhu) ja Riitta Jalosen & Kristiina Louhen Aatos ja Sofia sai häneltä hauskan epiteetin: "umpitaiteellinen kaunotaideteos".

Neimala oli myös havainnut lehmän kokeneen suomalaisessa lastenkirjallisuudessa uuden, ansaitun arvonnousun: lehmä on pääosassa peräti kolmessa viime vuoden lastenkirjassa: Kristiina Louhen Tomppa ja Taatelin maito, Johanna Venhon ja Annastiina Syväjärven Utare-Ursulan onnenapila ja Mervi Heikkilän runokirjassa Mansikki ja moni muu (Kirjapaja). Viimeksi mainitusta kirjasta Neimala löysi myös kirjallisia viittauksia kolmen lehmälyyrikon – Kirsi Kunnaksen, Ilpo Tiihosen ja Kaarina Helakisan – tuotantoon.

Neimala penäsi kustantamoihin erityistä biologisten faktojen tarkastajan virkaa: suoranaisia virheitä kasvi- ja eläinoppiin liittyen hän oli löytänyt kolmesta kirjasta: Titta Kuisman ja Laila Nevakiven Puuvanhus ja pikkukoivu –kirjassa (Pieni Karhu) valkovuokko kukkii lumikinosten keskellä, Petra Heikkilän Pikku Nunuun löytöretkessä Afrikasta löytyy tiikereitä ja Annina Holmbergin ja Virpi Talvitien Karkausyön ratikkamatkassa puhutaan runollisesti sydämen muotoisista hevoskastanjan lehdistä.

Opettajan äänenpainoin hän paheksui myös – nähtävästi aivan tosissaan – muutamista lastenkirjoista löytämiensä mietojen voimasanojen käyttöä, esim. Annika Sandelinin ja Linda Bondestamin Retkuliinasta (Teos ja Söderström) äidin repliikistä löytyvää ”Voi hitto” -huudahdusta.

On hyvä, että lastenkirjallisuutta tarkastelee toisinaan myös kentän ulkopuolinen, tyyten toisen ammattialan asiantuntija. Finlandia Junior -palkinnon esivalintaraadissa tänä vuonna toiminut keramiikkataiteilija Heini Riitahuhta löysi kotimaisista kuvakirjoista aitoutta, lämminhenkisyyttä ja lapsen naiivia näkökulmaa ja hänen kuvaesimerkeissäänkin oli suorastaan vilisemällä suomalaisia design-tuotteita, jotka toimittavat Riitahuhdan mukaan ns. tunneobjektien virkaa: herättävät nostalgian tunteita ja muistoja lapsuudesta.



Riitahuhta oli löytänyt kuvituksista myös lukuisia todisteita suomalaisten maineesta kahvinjuojakansana. Kuvaesimerkki Katja Tukiaisen Kisun 1,2,3 –kuvakirjasta (Otava).

Riitahuhta ihasteli kollaasitekniikkaa ja retrohenkisyyttä, jotka ilmiöinä ovat tosin jo kotimaisessakin kuvakirjallisuudessa kohtalaisen vanhoja "keksintöjä" – niiden erilaisia variantteja on nähty jo vuosituhannen taitteesta lähtien. Mainio detalji, jonka todennäköisesti vain muotoilun ammattilainen voi kuvatulvasta poimia, oli myös Riitahuhdan pongaama kuvittaja Matti Pikkujämsän oivallus antaa takakannesta löytyvälle ISBN-viivakoodille seepran olemus Jukka Itkosen ja Pikkujämsän kuvarunokirjassa Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja (Kirjapaja).


Rosebud-kirjakaupan näkökulman lastenkirjallisuuden markkinointiin toi niin ikään Finlandia Junior -raadissa toiminut kirjakauppias Iida Siimes, jonka otsikko "Lastenkirjallisuus kaupallisena ilmiönä" herätti ennakkoon Rouva Huussa isoimmat odotukset. Siimeksen alustus pitäytyi kuitenkin melko yleisellä tasolla.



Henkilökohtaisena manifestinaan hän muotoili kokemusperäisen havainnon siitä, että kirjakauppojen olisi syytä pitää lastenkirjatarjontansa mahdollisimman laveana, sillä nimenomaan lavea tarjonta luo kysyntää. Suuntaus on kuitenkin järkiään päinvastainen: kirjakauppaketjut kaventavat valikoimaansa jatkuvasti ja vaikka suositun kirjasarjan uusinta osaa markkinoidaankin tehokkaasti, niin samaan aikaan sarjan edelliset osat on jo aikoja sitten loppuunmyyty (tai makuloitu).

Toivoisin todella, että Siimeksen suhdeluku – hyvä kirjakauppias toimii 30-prosenttisesti kaupallisen järjen avulla, loppu 70 prosenttia koostuu innostuksesta, intohimosta ja rakkaudesta kirjoihin – pätisi kaikkiin kirjakauppiaisiin. Isoilla kirjakauppaketjuilla ja tavaratalojen kirjavalikoimassa näyttävät nimittäin pätevän tyyten toiset painotukset…

Yhden lajityypin – kotimaisen spekulatiivisen fiktion – kiinnostavimpia esimerkkejä kuultiin kirjailija Jukka Laajarinteen alustuksessa "Maailmojen välisiä kissoja ja muuta kummaa". Laajarinne oli malttanut ottaa riittävän pienen siivun esiteltäväkseen ja rajautui kahdeksaan lasten- tai nuortenromaaniin, joista neljässä oli selkeitä rinnakkaismaailmoja (Johanna Sinisalon Möbiuksen maa, Vesa Sisätön Postimerkkien maa, Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjät ja V. L. Aurelian Lumottu Korttipakka, Nordbooks).

Neljän muun teoksen scifi- tai fantasiapiirteet ovat osin tulkinnanvaraisempia, mutta silti kiinnostavia (Maria Vuorion Eräänä valtavana maanantaina, erityisesti kokoelman novelli ”Apina”, Sari Peltoniemen Kissataksi, Mila Teräksen Telma ja tarinoiden talo ja Kirsti Kurosen Piruettiystävyys).

Lumottu korttipakka -kirjan Laajarinne nosti kuriositeettina esille lähinnä siksi, että kirja on print on demand -omakustanne, jonka tekijä on vast ikään päättänyt yläkoulun. Omakustantamisen helppous antaa Laajarinteen mielestä kiinnostavalla tavalla äänen nuorille itselleen. Hän esitti myös kutkuttavan vision lasten hallinnoimasta kustannustalosta!

Laajarinne oli myös ainoa Kirjakorin alustajista, joka muisti aprillipäivän ja jallitti silmääkään räpäyttämättä kuulijoitaan yhdellä höpö-höpö-kirjalla, jollaista ei ole julkaistu laisinkaan!

Finlandia Junior- palkinnon esivalintaraadin puheenjohtajana viime vuonna toiminut Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Maria Ihonen zuumasi kotimaisen nuortenkirjallisuuden trendejä otsikolla "Toimintaa ja etsintää". Määrältään vähäinen nuortenromaanitarjonta osoittautui yllättävän kansainväliseksi. Esitellyistä kymmenestä romaanista peräti neljässä käydään ulkomailla! Hauska rinnastus oli Raili Mikkasen Hopearenkaan salaisuus ja Marika Laijärven Vaihtoaskelia, joissa molemmissa aikuistuvat tytöt matkustavat Saksaan, Mikkasen historiallisessa nuortenromaanissa 1600-luvulla ja Laijärven teoksessa 2000-luvulla.

Kirjallisuudentutkija ja lastenkirjailija Myry Voipio keskittyi pääosin viihteelliseen, käännettyyn tyttökirjallisuuteen ja siinä erityisesti tyttöydessä tapahtuneisiin muutoksiin (mm. Candance Bushnellin Carrien nuoruusvuodet, P. C. Ja Kristin Castin Yön talo –sarja, Isabel Abedin Lucian, Maggie Stiefvaterin Väristys sekä Rob Regerin ja Jessica Grunerin Emily The Strange). Viimeksi mainittu on hyvä esimerkki intermedioituneesta kirjahahmosta, joka on ennen kirjasarjaa tullut tunnetuksi jo muina tuotteina.




Järkiään kaikki alustajat ylittivät annetun puolen tunnin määrämitan. Rouva Huu kaipasi esityksiin irrallisia huomioita yhteen paremmin punovia ja jämäkämpiä loppukoonteja. Toisaalta nykyinen tarjonta on niin moniaalle rönsyilevää, että tukeva syliote voi olla alan asiantuntijallekin toisinaan haastavaa. Vapaa keskustelu ja mielipiteiden vaihto jäi aikataulun lipeämisen vuoksi täysin olemattomaksi.