sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Ihanan hirveitä äitejä löytyy lastenkirjoistakin


Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea ja hirviö-äiti. 33 sivua. Tammi 2001.













Taidehistorioitsija Suvi Niiinisalon paljon ennakohuomiota saanut kuvatietokirja Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen (Atena 2011) valottaa äidin erilaisia rooleja Suomen ja maailman taide-aarteiden kautta. En ole kirjaa vielä päässyt selailemaan, mutta uskon, että siinä kuvitustaide on kuitenkin sivuosassa.

Niinisalon huomiot kuvataiteen äitikuvassa tapahtuneista radikaaleista muutoksista pätevät kuitenkin eittämättä myös lastenkirjakuvituksiin. Idyllinen äitikuva on saanut viime vuosina monia huojuttajia myös lastenkirjoissa. Yksi aikansa kohauttajista oli Kristiina Louhen Ainon äiti on vihainen (Tammi 1986, 2. painos 1987), jossa päänsärkyä poteva äiti uskallettiin esittää rumana ja lopen uupuneena perheäidin velvollisuuksiin.

Yksi omista suosikeistani on Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea -sarja (v:sta 2001), joka kuvaa äidin ja tyttären tunnerehellisyyttä, rohkeutta näyttää tunteensa ja myös puhua niistä rakentavasti. Se on hyvä esimerkki sarjamuodon eduista kuvakirjakerronnassa. Boheemi uusperhe tulee kirja kirjalta lukijalle tutummaksi. Tekijäkaksikko osoittaa ammattitaitonsa myös siinä, että kumpikin antaa joko tekstille tai kuvalle tarvittaessa etulyöntiaseman juonen ja draaman kuljetuksessa. Asioita ei kerrota kahteen kertaan: Appelgren jättää paljon asioita vain kuvien varaan. Esimerkiksi uusperheen dynamiikasta annetaan vihjeitä sarjan edetessä.

Vesta-Linnea ja hirivö-äiti kertoo lapsen uhmakohtauksesta, joka kehittyy päivän mittaan suhteettomiin mittoihin, osittain myös äidin oman väsymyksen ja tyttären kanssa samanlaiseen äkäilyyn taipuvaisen luonteen vuoksi. Tunnelatautunut päivä päättyy kuitenkin onnellisesti, kun äiti pyytää tyttäreltään omaa käytöstään anteeksi.



Nukuhan jo, Vesta-Linnea (2003) käsittelee lapsen nukahtamisvaikeuksia, yksin jäämisen pelkoa ja painajaisunia. Vesta-Linnea ei saa nukutuksi.

Tekstissä ei mainita äidin olevan viimeisillään raskaana, mutta Salla Savolaisen kuvat selittävät, miksi on niin tärkeää, että äiti saisi riittävästi unta. Kuvittaja on myös visuaalistanut uhmaikäisen tytön raivon antamalla tämän äitiin kohdistamalle aggressiolle kuvallisen ilmiasun. Kirjassa Vesta-Linnea ja hirviö-äiti tyttö näkee uhmakohtauksen raivostuttaman äidin äkämystyneenä jääkarhuna, toisessa osassa äiti on väsynyt pandakarhu mustine silmänalusineen ja sarjan viimeisimmässä osassa, Vesta-Linnea mieli mustana (2008), tytär näkee äitinsä rantakaislikossa sähisevänä villiminkkinä.




Vesta-Linnea mieli mustana sijoittuu kesäiseen saaristomiljööseen. Äidin kodinhoidolliset kiireet eivät näytä kesälläkään juuri vähentyvän. Vesta-Linnea jallittaa pikkusiskojaan leikeissä mennen tullen ja lopulta hän hiiltyy täysin pienempien osaamattomuuteen. Vesta-Linnea jurottaa kaislikossa ja suree kaltoin kohdeltua osaansa keskimmäisenä lapsena. Kukaan ei huomaa ja arvosta häntä. Tytön itsesääli ja synkät ajatukset yltyvät kirjan kliimaksissa, kun Vesta-Linnea suunnittelee omia hautajaisiaan:

– – Voi miten kaunis hänen valkoinen pikku arkkunsa onkaan hautausmaan suurten, tummien kivien keskellä, rehevien vaahteroiden alla. Hän makaa arkussaan yksin ja kylmänä, kuolleena kuin kuivunut sammakko siinä lammikon luona, jäykkänä kuin auton alle jäänyt ketunpoika maantiellä, ja pian hän on yhtä madonsyömä kuin mätä omena siinä vanhassa satukirjassa, jota hän aina lukee täällä maalla.


Viimein äiti tulee etsimään tytärtään, mutta Vesta-Linneaa ei niin vain maanitella kiltiksi, ja äidin lempeä keskustelun avaus kääntyykin taas ilmiriidaksi. Lopulta Vesta-Linnean biologinen veli Paul-Axel lähestyy sisartaan oikeilla äänenpainoilla ja viha haihtuu vähitellen pois. Mutta kunnon hautajaiset sisarukset saavat Vesta-Linnealle silti järjestää, ja siitä sukeutuukin kaikkien mielestä kohtuullisen hauska leikki. lllalla äiti ja tytär lähtevät muiden jo nukkuessa kahden kesken iltauinnille.

Ohjaajana ja teatterin johtajanakin työskennellyt Tove Appelgren kirjoittaa kuvakirjoihinsa loistavaa draamaa, jota Salla Savolaisen visuaaliset ratkaisut vielä entisestään syventävät. Tunnepitoisen kesäpäivän äänivallattomia tarkkailijoita ovat tässä kuvakirjassa sirkeäsilmäiset lokit, joista suuremman, kuvan etualalla oikealla olevan voi mieltää myös suojelusenkeliksi. Sarjan ensimmäisessä osassa äidin ja tyttären tahtojen taistelua seuraa orava.



Vesta-Linnea -kirjat antavat sekä lapsille että äideille laajan tunnerepertuaarin. Onnellisen perheyhteyden edellytys on se, että jokainen saa näyttää pidäkkeettömästi tunteensa ja tulla kuulluksi.

9 kommenttia:

  1. Olipa hauska sattuma: kirjoitin Vesta-Linneoista blogiini juuri päivä ennen sinua! :)

    http://kirjavakammari.blogspot.com/2011/05/lastenkirjalauantai-vesta-linnea.html

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen aihe.
    Itse olen lähes ällistyneenä huomannut todentaneeni aivan tietynlaista (muka itseironialla höystettyä) äitikuvaa erittäin monessa omassa kirjassani. Pahimmillaan kirjan päähenkilö yrittää myydä äiti-parkansa rottana keltaisten sivujen kautta. (Rottaklaani).
    Ikuinen on äitisyndrooma ja ikuinen on syyllisyys, jota me äidit joudumme kantamaan.
    Siksi ripaus huumoria ei ole pahitteeksi.

    Tuula Lorukujalta

    VastaaPoista
  3. Minä puolestani olen kirjoittanut futiskirjoihin mielestäni humoristista ja yliampuvaa äitihahmoa ja saanut havaita, että se luetaan kirjailijan dokumentaariseksi omakuvaksi. Olen saanut kehuja siitä, että osaan suhtautua niin ironisesti itseeni!
    Huoh.

    Anneli K. af Ruhjunperä

    VastaaPoista
  4. Olen itse pitänyt Vesta-Linneoista suuresti ja nauttinut Savolaisen kauniista kuvituksesta. Mietin tosin usein, että menevätkö kaikki tarinoiden pienet nyanssit ja kiukun ilmaisut lapsille perille?

    Lisäksi on hienoa, että kuvakirjojen aiheet eivät aina ole kovin iloisia ja lutuisia, koska ei se lapsenkaan arki varmaan aina niin iloista voi olla.

    VastaaPoista
  5. Kohta 3-vuotiaan tyttäreni lempikirjoihin kuuluu "Ainon äiti on vihainen". Toisinaan se täytyy lukea joka ilta, toisinaan riittää kerran viikossa.

    En oikein tiedä pitäisikö olla kovastikin huolissaan… Jotain tyttö selvästi käsittelee kirjan kautta (vaikka minun mielestäni meillä on enimmäkseen mukavan rauhallista ja sopuisaa täällä kotona). Mutta kirja on kyllä ihana ja jotenkin lohdullinen, minunkin mielestäni.

    VastaaPoista
  6. Mulla nousee aina pala kurkkuun siinä lopussa, kun Ainon unen keskelle lehahtaa kaunis, valkoinen perhonen. *tunnustaa nolona*

    VastaaPoista
  7. Monissa suosituissa kuvakirjoissa on oma tasonsa myös aikuiselle. Muistetaanpa vaikka Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -kirjojen sympaattista isää!

    Sannuli: muistan kun luin omalle esikoistyttärelle aivan täpinöissäni ensimmäistä Vesta-Linnea -kirjaa Vesta-Linnea ja hirviö-äiti. Hiljattain koulunsa aloittanut tytär viis veisasi tästä äidin ja tyttären tunnekoulusta eikä halunnut palata kirjaan uudelleen.

    Reeta Karoliina ja Karoliina: Ainon äiti on vihainen antaa juuri tuolla loppukohtauksellaan tavallaan sovituksen räyhäiselle päivälle. Ja eikös äiti vielä lupaa nukkuvaa Ainoa katsellessaan paistaa seuraavana päivän ohukaisiakin?

    VastaaPoista
  8. Kyllä hän lupaa, ja vielä lukea oikein pitkän "aamusadunkin" (mikä ihana käsite!). :)

    VastaaPoista
  9. Vesta-linneoiden tyylisiä kvakirjoja lisää! meidän perhe odottaa jo innolla uutta.. Lapset tsekkaavat kirjoista aian ekaksi, minkä eläimen naama/kuono äidillä on tällä kertaa ja mistä se löytyy. Appelgren kuvaa hienosti, suoraan ja lämmöllä vaikeita tunteita! se on hurmaavaa ja terapeuttista.

    VastaaPoista