Ihanan hirveitä äitejä löytyy lastenkirjoistakin

Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea ja hirviö-äiti. 33 sivua. Tammi 2001.













Taidehistorioitsija Suvi Niiinisalon paljon ennakohuomiota saanut kuvatietokirja Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen (Atena 2011) valottaa äidin erilaisia rooleja Suomen ja maailman taide-aarteiden kautta. En ole kirjaa vielä päässyt selailemaan, mutta uskon, että siinä kuvitustaide on kuitenkin sivuosassa.

Niinisalon huomiot kuvataiteen äitikuvassa tapahtuneista radikaaleista muutoksista pätevät kuitenkin eittämättä myös lastenkirjakuvituksiin. Idyllinen äitikuva on saanut viime vuosina monia huojuttajia myös lastenkirjoissa. Yksi aikansa kohauttajista oli Kristiina Louhen Ainon äiti on vihainen (Tammi 1986, 2. painos 1987), jossa päänsärkyä poteva äiti uskallettiin esittää rumana ja lopen uupuneena perheäidin velvollisuuksiin.

Yksi omista suosikeistani on Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea -sarja (v:sta 2001), joka kuvaa äidin ja tyttären tunnerehellisyyttä, rohkeutta näyttää tunteensa ja myös puhua niistä rakentavasti. Se on hyvä esimerkki sarjamuodon eduista kuvakirjakerronnassa. Boheemi uusperhe tulee kirja kirjalta lukijalle tutummaksi. Tekijäkaksikko osoittaa ammattitaitonsa myös siinä, että kumpikin antaa joko tekstille tai kuvalle tarvittaessa etulyöntiaseman juonen ja draaman kuljetuksessa. Asioita ei kerrota kahteen kertaan: Appelgren jättää paljon asioita vain kuvien varaan. Esimerkiksi uusperheen dynamiikasta annetaan vihjeitä sarjan edetessä.

Vesta-Linnea ja hirivö-äiti kertoo lapsen uhmakohtauksesta, joka kehittyy päivän mittaan suhteettomiin mittoihin, osittain myös äidin oman väsymyksen ja tyttären kanssa samanlaiseen äkäilyyn taipuvaisen luonteen vuoksi. Tunnelatautunut päivä päättyy kuitenkin onnellisesti, kun äiti pyytää tyttäreltään omaa käytöstään anteeksi.



Nukuhan jo, Vesta-Linnea (2003) käsittelee lapsen nukahtamisvaikeuksia, yksin jäämisen pelkoa ja painajaisunia. Vesta-Linnea ei saa nukutuksi.

Tekstissä ei mainita äidin olevan viimeisillään raskaana, mutta Salla Savolaisen kuvat selittävät, miksi on niin tärkeää, että äiti saisi riittävästi unta. Kuvittaja on myös visuaalistanut uhmaikäisen tytön raivon antamalla tämän äitiin kohdistamalle aggressiolle kuvallisen ilmiasun. Kirjassa Vesta-Linnea ja hirviö-äiti tyttö näkee uhmakohtauksen raivostuttaman äidin äkämystyneenä jääkarhuna, toisessa osassa äiti on väsynyt pandakarhu mustine silmänalusineen ja sarjan viimeisimmässä osassa, Vesta-Linnea mieli mustana (2008), tytär näkee äitinsä rantakaislikossa sähisevänä villiminkkinä.




Vesta-Linnea mieli mustana sijoittuu kesäiseen saaristomiljööseen. Äidin kodinhoidolliset kiireet eivät näytä kesälläkään juuri vähentyvän. Vesta-Linnea jallittaa pikkusiskojaan leikeissä mennen tullen ja lopulta hän hiiltyy täysin pienempien osaamattomuuteen. Vesta-Linnea jurottaa kaislikossa ja suree kaltoin kohdeltua osaansa keskimmäisenä lapsena. Kukaan ei huomaa ja arvosta häntä. Tytön itsesääli ja synkät ajatukset yltyvät kirjan kliimaksissa, kun Vesta-Linnea suunnittelee omia hautajaisiaan:

– – Voi miten kaunis hänen valkoinen pikku arkkunsa onkaan hautausmaan suurten, tummien kivien keskellä, rehevien vaahteroiden alla. Hän makaa arkussaan yksin ja kylmänä, kuolleena kuin kuivunut sammakko siinä lammikon luona, jäykkänä kuin auton alle jäänyt ketunpoika maantiellä, ja pian hän on yhtä madonsyömä kuin mätä omena siinä vanhassa satukirjassa, jota hän aina lukee täällä maalla.

Viimein äiti tulee etsimään tytärtään, mutta Vesta-Linneaa ei niin vain maanitella kiltiksi, ja äidin lempeä keskustelun avaus kääntyykin taas ilmiriidaksi. Lopulta Vesta-Linnean biologinen veli Paul-Axel lähestyy sisartaan oikeilla äänenpainoilla ja viha haihtuu vähitellen pois. Mutta kunnon hautajaiset sisarukset saavat Vesta-Linnealle silti järjestää, ja siitä sukeutuukin kaikkien mielestä kohtuullisen hauska leikki. lllalla äiti ja tytär lähtevät muiden jo nukkuessa kahden kesken iltauinnille.

Ohjaajana ja teatterin johtajanakin työskennellyt Tove Appelgren kirjoittaa kuvakirjoihinsa loistavaa draamaa, jota Salla Savolaisen visuaaliset ratkaisut vielä entisestään syventävät. Tunnepitoisen kesäpäivän äänivallattomia tarkkailijoita ovat tässä kuvakirjassa sirkeäsilmäiset lokit, joista suuremman, kuvan etualalla oikealla olevan voi mieltää myös suojelusenkeliksi. Sarjan ensimmäisessä osassa äidin ja tyttären tahtojen taistelua seuraa orava.



Vesta-Linnea -kirjat antavat sekä lapsille että äideille laajan tunnerepertuaarin. Onnellisen perheyhteyden edellytys on se, että jokainen saa näyttää pidäkkeettömästi tunteensa ja tulla kuulluksi.