Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate. Karisto 2011. Suomentanut Terhi Kinnarinen. 340 sivua. Kansikuva Beth White.
Kanadalaisen Jacqueline Kellyn esikoisromaanista on moneksi.
Ensinnnäkin se on aikuiseenkin makuun nautittava historiaan sijoittuva lukuromaani, jonka hyveellinen 1800-luvun lopun elämäntapa tuo mieleen Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjat.
Toiseksi kirja täyttää myös pesunkestävän tyttökirjan vaatimukset. 11-vuotias Calpurnia etsii identiteettiään kuuden veljen varjossa. Hän on oman aikansa uhmamieli, joka kyseenalaistaa naisen alistetun aseman ja ennen muuta äitinsä itsestään selvänä pitämän ajatuksen siitä, että häntä on syytä koulia seurapiirielämään jo pienestä pitäen.
Kolmas, vaan ei vähäisin tarkastelukulma aukeaa tavasta, jolla Kelly lomittaa luonnontieteen historiaa Calpurnian kasvuvuosien lomaan. Vuonna 2009 aluperin ilmestynyt romaani näyttäisi ilmestyneen laskelmoidusti Charles Darwinin Lajien synnyn 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Jokaisen luvun alussa on sitaatti Lajien synnystä.
Calpurnian isä viljelee puuvillaa. Perheen nykyinen vauraus on perittyä: vaari on raivannut pellot ja vetäytynyt viettämään hyvin ansaittuja eläkevuosiaan. Isoisä on kuitenkin jäänyt kahdeksalle lapsenlapselleen etäiseksi ja äreäksi hahmoksi, kunnes Calpurnia tohtii lähestyä häntä. Vaarin ja tytön välille kehittyy hengenheimolaisuus – kiinnostus luontoon ja sen moniin ilmiöihin. Yhdessä he tutkivat kodin lähiluontoa ja löytävät uuden virnalajikkeen, joka nimetään Calpurnian suvun mukaan. Juron vaarin ja sirkeän pikkutytön ystävyyden kuvauksessa on paitsi seesteistä elämänviisautta myös huumoria.
”Mitä sinä tiedät luonnontieteellisestä menetelmästä?” Vaarin äänensävy kertoi, ettei kyse ollut pikkuasiasta.
”Öhh, enpä kauheasti.”
”Mitä teille opetetaan koulussa. Käythän sinä koulua?”
”Totta kai. Meillä on lukemista, tavausoppia, laskentoa ja kaunokirjoitusta. Niin, ja käytösoppia. Sain hyväksytyn ryhtiharjoituksista mutta välttävän nenäliinan ja sormustimen käytöstä. Äiti ei ollut oikein mielissään.”
”Hyvä Luoja”, hän sanoi. ”Sehän on pahempaa kun luulin.”
Kommentti oli mielenkiintoinen, vaikken sitä ymmärtänytkään.
– – – ”Teille luultavasti opetetaan, että maapallo on litteä ja sen laidoilla vaanii lohikäärmeitä, jotka syövät suihinsa kaikki reunoilla eksyvät laivat.” Hän katsoi minua tutkivasti. ”Meillä on paljon puhuttavaa. Toivottavasti ei ole vielä liian myöhäistä. Käydään istumaan.”
Ja vaari kertoo pojantyttärelleen paitsi Charles Darwinista, niin myös Carl von Linnéstä, Aristoteleesta, Ptolemaioksesta, Kopernikuksesta, Johannes Kepleristä, Isaac Newtonista, Francis Baconista, vain muutamia mainitakseni… mutta tietenkin myös Marie Curiesta, jonka tiedeura antaa Calpurnialle uskoa siihen, että hänkin voisi joskus olla oikea tiedenainen.
Kirjassa lukija pääsee myötäelämään Calpurnian rinnalla historiallista käännekohtaa, siirtymistä 1900-luvulle. Puhelin, Coca-cola ja automobiili ovat uusia keksintöjä ja lähestyvään vuosituhannen vaihtumiseen suhtaudutaan pelonsekaisella odotuksella. Uudenvuodenyönä Calpurnia toivoo kokevansa seuraavat asiat ennen kuolemaansa: ”Revontulet. Harry Houdinin. Tyynen valtameren tai Atlantin valtameren. Niagaran putoukset. Coney Islandin huvipuistot. Kengurun. Vesinokkaeläimen. Eiffel-tornin. Grand Canyonin ja lunta.”
Calpurnian emansipatorisuutta peilataan miehensä ikeen alla olevaa äitiä vasten, joka joutuu tämän tästä turvautumaan rohdosuutteisiin päänsärkykohtauksien takia.
Äidin ja tyttären luonteiden erilaisuus tulee hauskasti ilmi kohtauksessa, jossa kerrotaan kauneuden olevan tämän elämän kantava voima. Äiti askartelee kotinsa kaunistukseksi käsityölehdistä löytämiensä ohjeiden mukaan silkkikukkia, kun taas tytär rakastaa enemmän luonnonkukkia.
Äiti kohdistaa perheen ainoaan tyttäreen suuria odotuksia ja ryhtyy valmentamaan häntä kodinhoitoon ja käsitöihin. Kuvaukset Calpurnian vastentahtoisesti, silkasta velvollisuudentunnosta ja säälistä äitiä kohtaan tekemistä käsitöistä ja ruokalajeista saavat kirjassa hartaan käsittelyn.
Isoveljen ensimmäiset seurusteluyritykset, muiden veljien edesottamukset ja Calpurnian toveripiirin selkkaukset saavat tyttökirjallisuudelle tyypillisesti teatraalisen ja maalailevan käsittelyn, mutta lukijan mielenkiinto nauliutuu kuitenkin Calpurnian ja isoisän ailahtelevan, mutta silti syvän toveruuden kuvaukseen.
Jacqueline Kellyn menetelmä yhdistää kaunokirjallisuutta, historiaa ja tietoa ei ole uuden-uusi. Muistetaanpa vaikka norjalaisen Jostein Gaarderin filosofian historiaa esittelevä Sofian maailma (Tammi 1994) sekä norjalaisen Bjørn Sortlandin Silmätyksin-romaani (WSOY 2007) ja ruotsalaisen Finn Zetterholmin Lydian salaisuus (Otava 2007), jotka paneutuvat taidehistoriaan.
Saksalainen Hans Magnus Enzensberger puolestaan on johdattanut nuoria matematiikan kiehtovaan maailmaan romaaneissaan Numeropiru (WSOY 1998). Tämän kirjan kotimaisena rinnakkaisteoksena voidaan pitää Anneli Kannon yhdessä Markku Soinnun ja Antti Kannon kanssa kirjoittamaa matemaattista fantasiakirjaa Tehtävä maassa (2010).
Karisto on kunnostautunut aiemmin myös Charles Darwinista tehdyn lasten kuvatietokirjan kustantajana. Peter Sísin Elämänpuu on ilmestynyt vuonna 2005.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti