Päivi Lukkarila: Kolmen ajan maa. Kuvittanut Oona Liukkonen. 137 sivua. Karisto 2011. Kansikuva Tuija Kuusela.
Lukutaidon alkuvaiheisiin sopivia, sivumäärältään maltillisia ja kotimaisia lasten fantasiaromaaneja ei ilmesty ruuhkaksi asti.
Siksi Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maa tulee tarpeeseen.
Kymmenvuotias Miima-tyttö on muuttanut uuteen kotiin viisivuotiaan, mitään puhumattoman pikkuveljensä Mikon ja äitinsä kanssa. Isää perheessä ei ole kai koskaan ollutkaan ja äidin aiempi miesystäväkin on hiljattain vaivihkaa poistunut kuvioista.
Äiti tekee pitkää päivää sairaalassa ja sisarukset joutuvat tulemaan toimeen omillaan. Pikkuveljen mykkyys vaivaa erityisesti äitiä ja poikaa on kierrätetty erilaisissa terapioissa, tuloksetta. Miima sen sijaan pystyy viestimään veljensä kanssa tämän ajatuksia lukemalla.
Hiukan samanlaisista asetelmista oli kyse myös Kaija Juurikkalan tällä erää ainoaksi jääneessä lastenromaanissa Aada ja pimeyden lapset (WSOY 2007), jonka päähenkilö Aada on traumatisoitunut isosiskonsa kuoleman jälkeen ja lakannut puhumasta.
Miima ja Miko päätyvät kerrostalon pannuhuoneen käyttämättömän lämmitysuunin luukun kautta Kolmen ajan maahan, jossa heille annetaan tehtäväksi pelastaa hukatut lapset ja samassa pihapiirissä asuva Molli-tyttö Malus-noidan vallasta.
Oppaakseen fantasiamaahan Miima saa Tinto-nimisen pojan, joka kertoo että Kolmen ajan maassa on valoisan aika, hämärän aika ja pimeän aika. Maahan joutuneilla lapsillakin on kolme erilaista olemusta: reaalimaailmassa he pysyvät ulkoisesti entisellään, mutta todellisuudessa heidän sisimpänsä on muuttunut. Fantasiamaassa he ovat Maluksen vallassa ja tekevät välillä visiittejä normaalimaailmaan peilikasvoisten ufo-olentojen hahmossa. Maluksen omat voimat ovat vähissä ja hän imee lisäenergiaa lapsista. Molli on jo joutunut Maluksen pauloihin ja sama uhkaa Mikoakin.
Lukkarila nostattaa jännitystä taidokkaasti melko karmiviin tunnelmiin:
Sitten yhtäkkiä tuli aivan hiljaista. Sydämeni löi kiihkeästi ja odotin henkeäni pidätellen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
– Miima?
Ääni oli tuntemattoman aikuisen miehen, mutta oli oudon kireä ja metallinen, ja se kimpoili ja heijastui tilan seinistä niin, ettei voinut varmasti sanoa, mistä päin se kuului. Olin juuri vastaamassa, kun joku tarttui minuun takaapäin ja tukki suuni kädellään. Koetin kaikin voimin riuhtoa itseni irti, mutta minut kiedottiin tiukasti jonkinlaiseen verkkoon tai kankaaseen. En kyennyt liikuttamaan käsiäni tai jalkojani enkä myöskään huutamaan. Menin pelosta melkein järjiltäni, kun tajusin, että monet kädet tarttuivat minuun ja nostivat minut ilmaan. Tärinästä ja pompahtelusta ymmärsin, että minut kannettiin juosten jonnekin, mutta ne, jotka minua kantoivat, kykenivät liikkumaan uskomattoman hiljaa, yhtäkään jalan tömähdystä ei kuulunut.
Oliko Mikollekin käynyt näin? Ja mitä meille tehtäisiin? Lämmitysuunista meitä ei kukaan osaisi etsiä, vaan jäisimme ikuisiksi ajoiksi maanalaiseen maailmaan. Kun ajattelin, ettemme enää koskaan näkisi äitiä, kyyneleet alkoivat valua silmistäni.
Sitten ykskaks pompahtelu loppui ja minut laskettiin jollekin pehmeälle.
Lukkarilan tarinassa olisi aineksia sosiaaliraportiksi ja hienoinen lastenkasvatusagendakin siitä kajastelee paikka-paikoin läpi. Lapsilla, joiden vanhemmat eivät riittävästi paneudu lastensa hyvinvointiin ja arkiseen kanssakäymiseen heidän kanssaan, on nimittäin suurin vaara joutua Kolmen ajan maahan.
– Lapset näyttävät samalta, mutta alkavat vähitellen käyttäytyä toisin. Heistä tulee hiljaisia, välinpitämättömiä ja melkein liian hyvin käyttäytyviä. Ja sitten he menettävät mielenkiintonsa toisiin lapsiin ja seikkailemiseen.
Miiman ja Mikon valttina on, että heitä on rakastettu. Siitä syystä heidän kaltaisensa lapset ovat suojassa Maluksen kaltaisilta tyranneilta. Miima on hämmentynyt, eihän heillä ole kuin äiti, mutta hänelle vakuutetaan: ”Se, että on yksikin ihminen, joka välittää todella paljon, riittää tekemään ihmisestä voimakkaan”.
Uskoisin, että tällainen virke voimauttaa ketä tahansa vanhempien avioeron kokenutta lasta – omassa elämässään tuuliajolle joutuneista aikuisista nyt puhumattakaan…
Lukkarila puhuu kauniisti, mutta ilman paatosta vanhempien rakkauden merkityksestä lapsen hyvinvoinnille ja tasapainoisen identiteetin syntymiselle. Lapselle on annettava aikaa olla lapsi. Tintokin ymmärtää korvanneensa omat kuvitelmansa liian varhain jonkun toisen kuvittelemilla asioilla.
Merkkejä tiedostavan 1970-80-luvun lastenkirjallisuuden paluusta näkyy jo moniaalla suomalaisissa lastenkirjoissa. Tällainen kiinnostava yksityiskohta Lukkarilan lastenromaanissa on sen ekokriittinen ja luonnon eheyttävää merkitystä lapsen kasvussa korostava ulottuvuus: Malus on luonut Kolmen ajan maahan keinotekoisen maanalaisen kangaspuumetsän, koska ”hän tietää että lapset saavat voimia metsässä oleskelusta”.
Lukkarilan luomassa fantasiamaassa on pientä kiehtovaa taikuutta: kalmanlintuja, lasten voimat imevä Maluksen energiamuunnin ja taikahelmi, jota saa käyttää vain äärimmäisessä hädässä. Arvatenkin Lukkarila aikoo jatkaa vielä tarinaa. Miima haluaa tavata uuden ystävänsä Tinton myös reaalimaailmassa ja tästä sukeutuu varmasti uusi seikkailu.
Kirjan mustavalkokuvituksen on tehnyt kirjailijan 12-vuotias tytär Oona Liukkonen. Harmillisesti tarinan huipennukseen liittyvä kaunis lohikäärmekuva on taitettu sivujen 110–111 aukeamalle todella tökerösti siten, että intensiivisen kuvan lataus hukkuu täysin taitekohtaan.
Lukkarilan debyytti, Koitetaan kestää, Nanna (Karisto 2007) sijoittui kolmanneksi Kariston Anni Polvan muistoksi järjestetyssä kirjoituskilpailussa vuonna 2006. Kilpailulla etsittiin uusia raikkaita ja moderneja tyttökirjoja. Nannan myöhemmistä vaiheista uudella asuinpaikkakunnalla Pohjanmaalla kertovat myös jatko-osat Tyttöystävätesti ja Talliterapiaa, 2008 ja 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti