Pienillä koirillakin on isot tunteet

Hellevi Salminen: Kunka pikku Täplästä tuli ISO KOIRA. Kuvitus Erika Kallasmaa. 96 sivua. Otava 2012.
















Tässä jälleen esimerkki lastenkirjasta, jonka itsenäinen jatko-osa julkaistaan hyvinkin pitkän ajan päästä avausteoksen jälkeen.

Hellevi Salmisen kevään uutuus, Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira, kertoo osittain samoista nelijalkaisista kuin lastenromaani Pekko ja Jänis Joplin, satu todellisesta elämästä (Otava 1998). Kirjan takakannessa ei kuitenkaan ole mitään mainintaa tästä aiemmasta osasta.

Salmisen teos on haikean-kuulas kasvutarina, jossa pääosassa ovat tiibetinterrieri Pekko ja pentukoira Täplä, joka on englanninkääpioterrieri. Koirat muuttavat emäntänsä Himmun ja Mamman kanssa maalta kaupunkiin ja ne joutuvat tottumaan erilaisiin hajuihin ja ulkoilureitteihin. Koirapuisto on koirille pettymys, sillä siellä ei ole ainuttakaan puuta! Kirjassa vertaillaan näin hauskasti villiä luontoa ja kesytettyä kaupunkiluontoa koiran näkökulmasta.




Koirat ottavat mittaa toisistaan. Pekko suhtautuu ylimielisesti taitamattomaan Täplään. Pekko pitää itseään pentua ylempiarvoisena: onhan se saanut koiranäyttelyistä monia prenikoita ja on muutoinkin ollut aina emäntänsä ylpeys. Pekko ikävöi taajaan Jänis Joplinia. Pientä helpotusta ikävään tuo tutustuminen koirapuistossa Joplinia pitkien korviensa puolesta etäisesti muistuttavaan englanninterrieri Waldemariin, jonka kanssa Pekko kokee myös huiman karkumatkan.

Kirjan keskeisenä teemana on mustasukkaisuus, joka sinällään on helposti siirrettävissä myös ihmislasten arkiseen tunnemaailmaan:

Se oppi vähitellen, että oikeat koiraihmiset alkoivat aina kehua häntä – pikkutytöt, ja-pa-ni-lais-tu-ris-tit ja muut a-si-an-tun-te-mat-to-mat ihastuivat Täplään, sanoivat sitä oikein leikkikalukaupan koiraksi. No sellainen se totta tosiaan olikin!

Oikeat koiraihmiset tiesivät heti, että hän oli tii-be-tin-ter-ri-e-ri eikä mikä tapansa keskikokoinen koira, ja oikeat koiraihmiset näkivät heti, että hänellä oli täydelliset mittasuhteet niin kuin Kehien Kingillä kuuluukin olla. Täplää ihastelevat eivät edes tajunneet siltä puuttuvaa pigmenttiä…

Pekko-koiran voimat hiipuvat ja Täplä menettää hyvän ystävän kuoleman jälkeen elämänhalunsa, kunnes viisas emäntä tuo kotiin uuden pikkukoiran. Vähin erin Täplä oivaltaa, että siitä on tullutkin iso koira, jonka on opetettava nyt uutta pikkupentua talon tavoille.





Salmisen oma koiraharrastus näkyy eläytyvässä tekstissä. Koirien mielenliikkeitä kuvataan monipuolisesti ja lukijan on helppo samastua koirien vaihtuviin tunnetiloihin. Isot, elämykselliset tunteet kuuluvat myös koirille, näin Salminen tuntuu lempeästi rivien välissä painottavan. Kirjan teemoiksi voi nimetä myös itsetunnon ja itsekunnioituksen ja toisaalta myös suvaitsevaisuuden.

Kirja on ilmestynyt Luen jo itse -sarjassa. Helppolukuisen kirjan kriteerejä se ei täysin täytä, vaikka pidempiä tai outoja sanoja onkin tavutettu. Teksti on pientä ja sisältää myös murteellisia (esim. klasajaminen) tai muutoin erikoisia ilmaisuja:

Täplä ei ollut kuunaan hississä kulkenutkaan ja löi jarrut päälle, kun Himmu yritti viedä sen mokomaan ahtaaseen komeroon. Pekko ei ollut noinaan, ei tietenkään, isokoira ja varmaan se oli nähnyt jo kaiken maailman kaupungit näyttelyreissullaan.

Koirista käytetään sekaisin sekä hän- että se-pronominejä. Hiukan oudoksuttaa myös Pekko-erisnimen taivutus kahden k:n kera.

Erika Kallasmaan mustavalkokuvitusta on runsaasti ja se on ilmeikästä. Kallasmaa tavoittaa karvaisiin toimijoihin kosolti tunnetiloja. Kuvilla on pelkkien hellyttävien eläinpotrettien sijasta myös taittoa ryhdistävä tehtävänsä.




Nelijalkaisten lemmikkien mustasukkaisuus on keskiössä myös Eppu Nuotion lastenromaanissa Kingi ja ponteva pentu (Otava 2010).