Anna Nuotio, Eppu Nuotio & Kristiina Louhi: Veikko ja Veikko. 32 sivua. Otava 2012. Lastenkirjoissa vaalitaan yhä sitkeästi idylliä, jossa isovanhemmilla on rajattomasti aikaa lapsenlapsilleen. Todellisuus on nykyisin karumpi: hiljattain eläköityneet mummit ja ukit ohjelmoivat päivänsä monilla harrastuksilla ja ajanvietteillä, ja lapsenlapset joutuvat tyytymään yhteisen laatuajan rippeisiin.
Tyttären ja äidin, Anna ja Eppu Nuotion, sekä Kristiina Louhen uuden kuvakirjasarjan avaus on yhteisöllisyyden ja lähimmäisenrakkauden kaunis puheenvuoro.
Olisipa tällaisia joustavasti toimivia kerrostaloyhteisöjä myös oikeassa elämässä!
Veikon isä lähtee töihin ja Olka-tytön on tarkoitus viedä Veikko myöhemmin aamulla tarhaan (puhutaanko muuten enää lasten keskuudessa tarhasta, eikö pikemminkin päiväkodista, vaikka sekin on sanana hiukan harhaanjohtava ??). Olka huomaakin Veikon olevan kovassa kuumeessa. Hänen on löydettävä nopeasti tuuraava lapsenvahti, sillä Olkan on mentävä ylioppilaskirjoituksiin.
Ystävällisen naapurin avulla paikalle saadaan Veikko-setä samasta talosta. Veikon ystävä Villakin kaipaa tilapäistä lapsenkaitsijaa. Iso-Veikko tuntuu suhtautuvan yllättävään pestiin auliisti ja turhia nipottamatta: saahan hän vaihtelua yksinäisiin päiviinsä ja tutustuu talon asukkaisiin. Pikku-Veikon on ensin totuttava isomman Veikon erikoiseen kielenkäyttöön: mitä ovat tupluurit ja miksi Veikko neidittelee Villaa?
Veikko näyttäisi asuvan isänsä kanssa. Äidistä ei puhuta mitään ainakaan tässä ensimmäisessä sarjan osassa. Ovatko vanhemmat eronneet, äiti kuollut tai vaikkapa matkoilla tai kaupassa käymässä? Kaikkea ei tarvitsekaan selittää aina puhki, ja näin lukijoidenkin mielenkiinto säilyy virkeänä.
Olka tietää, että isolla Veikolla on aika huono muisti ja häntä huolettaa, että Veikko saattaa unohtaa olevansa lastenhoitajana.
"Enkä varmasti unohda", Iso-Veikko sanoo. "Joskus avaimet ja puhelimen, mutta en ikinä lapsia."
Veikko on seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha ja on asunut talossa viisikymmentäviisi vuotta. Veikko asuu aivan yksin, joten hänestä on hauskaa päästä hoitamaan Veikkoa ja Villaa.
Pikku-Veikko ja iso-Veikko seilaavat sohvaveneellä eksoottisia kalalajeja tutkimaan. Iso-Veikko onkin seilannut maailman meriä ja kertoo pikku-Veikolle monet tarinat.
Tekstin polveilua olisi voinut hiukan karsia. Kuvakirjoissa on nykyisin järkiään aivan liian paljon tekstiä! Toisaalta on kiitettävä sitä, että sivuhenkilöiden etnistä syntyperää ei selitetä tekstissä lainkaan. Tällainen alleviivaamaton monikulttuurisuus onkin selvästi lisääntymässä myös suomalaisissa lastenkirjoissa. Kaikki tummaihoiset eivät enää olekaan ulkomailta adoptoituja lapsia, vaan vaikkapa kotoperäisiä suomalaisia.
Kristiina Louhen värikylläiset kuvat ovat taattua Louhea.
Kodin kaaos tulee hallituksi design-huonekalujen ja tarkkaan valikoitujen tekstiilien ansiosta. Kuvakulmat vaihtelevat ja tuovat rytmiä kirjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti