tiistai 17. heinäkuuta 2012

"Mäkin haluaisin likaa kynsien alle ja olla työväenluokkaa, se olis kuulia"


Kalle Veirto: Leiri. 196 sivua. Karisto 2012. Kansikuva Radek Karkulowski.

















Vanhojen poikakirjojen veijarihengessä kirjoitettujen Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka – ja urheiluaiheisten varhaisnuortenkirjojen jälkeen lahtelainen Kalle Veirto kokeilee kykyjään realistisemman nuortenromaanin alueella. Esimakua saatiin jo Pelibunkkerin pojat -kirjasta pari vuotta sitten.

Leiri on tyypillinen itsenäistymistarina: Yläkoulun päätteeksi Santulta on niin sanotusti karannut mopo käsistä. Hän pahoinpitelee pikaistuksissaan tummaihoisen koulukaverinsa Ankerin, ja saa rasistin maineen. Koulunkäyntikään ei välikohtauksen jälkeen enää maita, ja sen seurauksena Santtu jää ilman opiskelupaikkaa. Myös pitkäaikainen jääkiekkoharrastus jää katkolle.

Yksinhuoltajaäiti ilmoittaa pojan Kriittisen ajattelun nuorisoliiton leirille, jota vetää mediassa ryvettynyt pastori. Leirin on tarkoitus antaa nuoruuden erilaisissa kipupisteissä piehtaroiville nuorille ajattelun aiheita ja työkaluja maailmankuvan rakentamiseen. Tyttövaltaisella leirillä on on muun muassa suorituskeskeinen entinen anorektikkotyttö, peliriippuvainen ja nettipokerissa tuhansia euroja hassannut poika ja kiihkeä eläinsuojeluaktivisti.

Santtu esitetään romaanin alussa varautuneena, muita nuoria kyräilevänä ja heitä nopeasti tyypittelevänä hahmona. Yhteiset kokemukset kuitenkin kasvattavat Santtua ja muita leiriläisiä enemmän kuin pastorin hyvää tarkoittavat ryhmäytymisstehtävät ja Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, Juha Seppälän Supermarketin ja Irvine Welshin Trainspotting-romaanin lukeminen.

Veirton kirjan vahvuus on tavallisen duunariperheen itsenäistyvän jälkikasvun mielenliikkeiden kuvauksessa, vaikka suoranaiseen yhteiskunnalliseen pohdiskeluun romaanissa ei päädytäkään.

Yritys tähän suuntaan on toisen leirin vetäjän Petran käynnistämä luokkakuva-harjoitus, joka tosin sortuu turhan mustavalkoiseksi syy- ja seuraus-suhteiden selittämiseksi:

Kuvan piirtämiseen tarvittiin tiedot lähisuvun ja vanhempien koulutuksesta ja ammateista sekä asuinpaikasta, asumismuodosta, omistuksista ja vuosituloista. Idea oli se, että nuo seikat määräsivät salakavalasti meidän elämäämme enemmän kuin yksilöllinen lahjakkuus, omat viritykset ja harrastukset.

Tiedot kirjoitettiin paperille nimettöminä.

"Muistakaa, että mikään ei ole ennalta määrättyä eikä 'ainoaa oikeaa totuutta' ole olemassa. Tämä on leikillinen arvio yleisten yhteiskunnallisten lainalaisuuksien perusteella, vähän samanlainen kuin korkean painoindeksin yhteys kuolleisuuteen." Petra selitti ennen kuin alkoi purkaa pakettia.

Kolmantena tulivat minun tietoni. Olin kuulemma hälyttävässä syrjäytymisvaarassa ja uhkaavasti putoamassa yhteiskunnan alasarjalaiseksi. Samankaltaisen arvion sai pingis-Ilona, joka avoimesti ilmoitti, että nyt puhuttiin hänestä.
"Huh-huh! Mä olen aina ajatellut, että mussa on jotain vialla". Ilona selitti. "Mutta ne olikin vaan mun taustat ja yhteiskuntaluokka. Ei hätää!"


Tähän vakavaraisten vanhempien tytär Maila ilmoittaa, että hänkin haluaisi "likaa kynsien alle ja olla työväenluokkaa, se olis kuulia".

Santtu ei koe leirillä suoranaista ihmeparantumista, vaikka tiedostaakin paremmin, että väkivalta ei ole oikea tapa reagoida. Lannistumattoman äidin aloitteellisuus ja uurastus pätkätöissä avaa pienperheelle romaanin lopussa uutta suuntaa: äiti pääsee tavaratalon leipäosaston vastaavaksi myymälänhoitajaksi. Arvatenkin Veirto on ajatellut kirjoittaa romaanille jatkoa.

Veirton hieman kyseenalainen tavaramerkki myös tässä nuortenromaanissa on omituiset ja nykynuorten korvissa jopa kornilta kuulostavat etunimet: pohjanoteerauksena leiriläisten nimistä runoja kirjoittava Maila ja Inka-Anita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti