13. luukku: Lusse-kissan synttärit ja muita saariston ihmeitä

Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies. 170 sivua. Tammi 2012. Kansikuva Jussi Karjalainen.

– Tiedätkö sä mikä päivä tänään on? Jonni tenttaa mua kuin jotain muistamatonta mummoa.

– Koulupäivä, eli nyt on varmaan sunnuntai, irvistelen samalla mitalla.

– Lucian päivä, tonttu!

– Häh, eikö meidän pitänyt tänään mennä jonkun Lusse-nimisen kissan synttäreille?

–Lusse-kissan synttäreille? Jonni repeää hirnumaan kuin hullu hevoslauma. – Mistä sä tollasta sait päähäsi?

– Lussekatista. En mä kuullut, mitä Ulla selitti, kun te muut möykkäsitte niin älyttömästi.

– Hölmö, olisit kysynyt. Ne pullat väännettiin sitä varten että me jaetaan niitä tänään fyrölaisille, Jonni selittää kuin jollekin aivokääpiölle. – Ja arvaat varmaan kuka on Lucia?

– Olisiko Jenna?

– Oikein.

Tähän tapaan Lucia-perinteestä mitään tietämätön 12-vuotias Aleksi vihitään Lucian päivän vieton perinteisiin. Ja kohta Aleksi jo huomaa olevansa muiden koululaisten kanssa laulamassa saaren asukkaille joululauluja ja jakamassa lussepullaa.

Urbaani miljöö on lasten- ja nuortenkirjoissa edelleen yliedustettuna. Markku Karpio on kiitettävästi pitänyt lasten- ja nuortenromaaneissaan Turun saaristoa 

esillä. 

Hän muutti Muurlasta Paraisille kahdeksanvuotiaana, ja siitä sai nimensä myös Karpion toinen nuortenromaani Kolme siltaa mantereelta (Otava 1997). Vuonna 2004 hän kotiutui Suomen eteläisimmälle asutulle Utön saarelle.

Karpio on kaikissa teoksissaan hyödyntänyt paljon omia lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan. Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkelista selviää sekin, että syksyn uutuuden Shurka-koira lienee toisinto Karpion samannimisestä ”sekopäisestä ja sekarotuisesta” koirasta…

Lasten- ja varhaisnuorten romaanit Puh pah pelistä pois ja Myrskyvaroitus (Otava 2004 ja 2008) sijoittuivat nekin Turun saaristoon.

Syksyn uutuus Mun isäni on avaruusmies on hyvällä tavalla vanhanaikainen ja tempoltaan kiireetön varhaisnuortenromaani, jolle olisin tosin suonut paremman nimen ja kansikuvan.

12-vuotias Aleksi kipuilee isänsä äkillistä poismenoa. Kuolemasta ei puhuta suoraan, ja menetys on Aleksille vielä arka asia, samoin kuin äidin uusi miesystävä, jonka kanssa Aleksin hämmennyksen aistiva Shurka-koira ajautuu heti kahnauksiin.

Aleksi saa koulunkäyntiin aikalisän ja pääsee loppuvuodeksi Turun saaristoon enonsa perheeseen kuvitteelliselle Fyrön saarelle, joka muistuttanee paljon Utötä. 

Enon poika Jonni on Aleksin hyvä kaveri. Vähin erin Aleksi tutustuu paikallisiin persoonallisuuksiin ja pahin isän ikäväkin lientyy. Karpio ei romantisoi saaristolaisten elämää: hän kuvaa arkea ja siihen kuuluvia yllätyksiä kiihkottomasti mutta silti lämpimästi myötäeläen. 

Kun nettiin pääsee vain ajoittain ja myrsky peruuttaa päivittäisen laivayhteyden mantereelle, niin ihmissuhteet ja yhdessä oleminen nousevatkin isompaan arvoon:

Mä joudun lahjomaan Shurkan kahdella näkkileivän palalla ennen kuin se suostuu lähtemään ulos pissalle. Verannan ikkunat ritisevät, ja mä ajattelen ettei kenelläkään ole mitään pelättävää silloin, kun ympärillä on tyyppejä, jotka pitävät huolta toisistaan.

Aleksi valmistelee joulua Jonnin kanssa. Kun Jonnin isän matka mantereelta viivästyy aivan aaton alla, he saavat selustatukea hiljattain leskeksi jääneeltä originellilta ikämies-Erikiltä. Pojat ymmärtävät, että heidän seuranpitonsa on Erikille tärkeää myös tämän oman toipumisen takia. 

Ilman alleviivausta Karpio osoittaa, että surusta ja rakkaan ihmisen poismenosta toipuminen ei käy käden käänteessä.

Karpion varhaisnuortenromaanissa maistuu raikas suolavesi ja se loistaa myrskylyhdyn tavoin valoa lukijan mieleen. 

Hyvää Lucian päivää kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille.