perjantai 1. helmikuuta 2013

Rutkasti runoja, äitimyytin rapistumista, lähihistoriaa ja kuvakirjoja lukiolaisille. Terveisiä Lappeenrannasta ja Venäjältä, osa 2.






Jatketaan vielä venäläisen lastenkirjallisuuden parissa. 

Suomessa venäläistä lasten- ja nuortennykykirjallisuutta tunnetaan valitettavan huonosti: kestosuosikkina säilyy Eduard Uspenski, jonka Fedja-setä -kirjoista Otava on ottanut yhteislaitoksen vuonna 2011. 

Räväkämpää venäläistä lasten- ja nuortenrunoutta on saatu suomeksi vuonna 2010, jolloin ilmestyi Grigori Osterin alunperin jo 1990-luvulla kirjoittama anarkistinen runokokoelma Huviksi ja haitaksi. Tämä venäläis-suomalaisen Alexander Reichsteinin uudelleen kuvittama runokirja miellytti ulkoiselta olemukseltaan Osteria siinä määrin, että se on sittemmin ilmestynyt myös Venäjällä uudelleen Reichsteinin kuvituksin. 

Lappeenrannan venäläis-suomalaisessa lastenkirjaseminaarissa oli kiinnostavaa kuulla Anna Sidorovan luento uusimmasta venäläisestä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. 

Viime vuonna Venäjällä ilmestyi 10 413 lasten- ja nuortenkirjaa. 

Alle kouluikäisille näistä nimekkeistä oli suunnattu reilut puolet. Peräti kolmannes tarjonnasta on tietokirjoja ja lastenrunouden määrä on todella suuri: kaikesta ilmestyvästä lastenkirjallisuudesta jopa yli puolet on runoutta!!!

Venäjä näyttääkin olevan lastenrunouden kehto. 

Osasyynsä tähän runojen suosioon lienee myös venäjän kielen taipuisuudella.


Suomessa lähinnä aikuistenkirjoistaan tunnettu Daniil Harms on kirjoittanut runoja myös lapsille. Tämän vuonna 2010 Mahaon-kustantamon kautta ilmestyneen kuuden runon kokoelman Ivan Ivanytš Samovar on kuvittanut Sergei Gavrilov.  



Lasten vanhemmat tuntuvat suorastaan kylvettävän lapsensa runoissa jo pienestä pitäen ja päiväkodeissa ja kouluissa lastenrunous on näkyvästi esillä leikin ja opetuksen osana.

Jokainen venäläinen lapsi osaa ulkoa paljon keskeisiä runoklassikoita. Myös netissä julkaistaan paljon lastenlyriikkaa. Lapset nauttivat runojen esittämisestä ja kuuntelevat niitä kernaasti myös aikuisen ääneen lukemina.

Eräs venäläinen seminaarin osanottaja kiteyttikin osuvasti, että nykylapsi saa kaipaamaansa harmoniaa runoudesta !

Omaa karua kieltään lastenkirjallisuuden asemasta kertoo se, että ns. keskiverto-venäläinen on valmis  maksamaan lastenkirjasta korkeintaan 90–125 ruplaa (40 ruplaa = 1 euro). 

Toisaalta taas Moskovassa lastenkirjan hinnan kipukynnys  voi huidella jopa 300 – 500 ruplan tietämissä. Venäläisten keskiansio on nykyisin noin 11 000 ruplaa kuukaudessa.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kritiikki on lähes olematonta, ja palkintoinstituutio ohutta. Sidorova on mukana venäläisessä hankkeessa, jossa lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä julkaistaisiin entistä enemmän netin kautta. 

Venäjältä löytyy myös lastenkirjailijoilta, jotka saattavat suoltaa vuodessa jopa 80 lastenkirjaa! Tämä selittyy osittain sillä, että pikkulasten runokirjasta voi löytyä vaikkapa vain yksi lastenruno kuvitettuna. 

Venäjällä näyttäisi Sidorovan alustuksen mukaan olevan yleinen käytäntö, että kustantaja tilaa kirjailijalta suoraan lastenkirjoja tietystä aihepiiristä (ns. tilauskirjallisuus). 

Juuri nyt trendikkäitä ovat mm. runot eri aihepiireistä, kauhujutut ja vitsit, vampyyritarinat, tyttö- ja poikakirjat ja lastendekkarit.

Suomalaiseen kustannusmaailmaan verrattuna tällainen tilauskirjakäytäntö kuulostaa lähtökohdiltaan hiukan kotoista käytäntöämme läpinäkyvämmältä:  vaikka toisaalta…  toki meilläkin kustantajat antavat kirjailijoille vinkkejä lasten- ja nuortenkirjojen aihepiirien ja painotusten suhteen!

Myös retrokirjat ovat Venäjällä yleistyneet. Anna Sidorova tarkoitti näillä lähinnä uusintapainoksia vanhoista rakastetuista klassikoista (ns. faksimile-painokset) tai vaikkapa kirjoja,  joissa ajan patina saattaa näkyä vaikkapa homeisina laikkuina sivuilla!

Erilaiset lahja- ja korulaitokset lastenkirjoista ovat myös suosittuja: nahkakannet ja runsas koristelu ovat valttia kirjoissa, joita annetaan lahjaksi.  Näissä kirjoissa ei hinnallakaan ole suurta väliä, tärkeintä on näyttävyys ja pramea ulkoasu.


Käännöskirjoina julkaistaan erityisen paljon kuvakirjoja ja nuortenromaaneja. 

Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Eric Carlen tuotantoa on vasta äskettäin ryhdytty lanseeraamaan Venäjälle, ensimmäisten joukossa reikäkuvakirja Pikku toukka paksulainen.

Suomalaisten olisi hyvä ottaa mallia Venäjältä, mitä tulee kuvakirjojen ikähaitarin venyttämiseen. Venäjällä nimittäin julkaistaan nykyisin paljon kuvakirjoja, joiden otollisimmaksi kohderyhmäksi on ajateltu yläkoululaisia ja jopa lukioikäisiä!

Entistä enemmän Venäjällä julkaistaan 2000-luvulla historiallisia muistelmia, joissa kerrotaan esim. neuvostoajan lapsuudesta ja nuoruudesta.


Kansikuva Julija Kuznetsovan Narnija-kustantamon kautta vuonna 2011 ilmestyneestä lasten- ja nuortenromaanista Vydumannyi Žutšok : rasskazy o
bolnitšnoi žizni
(suom. Kuviteltu koppakuoriainen: kertomuksia sairaalaelämästä). 

Orpous ja adoptio ovat nuortenromaaneissa Venäjällä nyt erityisen suosittuja teemoja. Myös vaihtoehtoiset loppuratkaisut ja aikamatkailu historiassa kerrontateknisinä kokeiluina ovat yleisiä. 

Rankat aiheetkaan eivät enää ole Venäjällä paitsiossa: sairaalassa olosta ja vakavasta sairastumisesta kirjoitetaan paljon, ja niissäkin lapset esitetään aina sinnikkäinä selviytyjinä.

Äitimyytti ei liioin ole enää kultareunainen: Sidorova kertoi esimerkin kirjauutuudesta, jossa on 15 satua erilaisista äideistä, mukaa mahtui vaikkapa juoppo, ranskalainen, voimakas ja heikko äiti!








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti