Lastenkirjan ydinmehua ei saa laimentaa

Aamulehden eilisessä Sunnuntai-liitteessä toimittaja Simopekka Virkkula kirjoittaa Maailman kirjat -palstalla kuinka ”Nössöys ahdistaa ruotsalaisia lastenkirjailijoita”.

Kyse on eri tahoilla viime aikoina virinneestä uusmoralismista.

Nykylasten vanhemmat ovat vetäneet herneen jos toisenkin nenäänsä monien uusien tai vanhojen lastenkirjojen epäsovinnaisesta kielestä tai maailmankuvasta,  joka varsinkin lastenkirjaklassikoissa usein kilpistyy rasistisiin – tai sellaiseksi tulkittuihin – ilmauksiin. Tästä on ollutkin aiemmin puhetta Lastenkirjahyllyssä viime vuoden lokakuussa.

Simopekka Virkkula on ansiokkaasti haravoinut ruotsalaista ja hiukan saksalaistakin keskustelua. Ruotsissa nimittäin on jo tohdittu lähteä vastarintaan näitä uusmoralisteja vastaan.

Lastenkirjailija Ulf Stark on ViLäser -lehdessä nurissut, kuinka nykyisin on täysin mahdotonta piirtää lastenkirjaan hyljettä, jolla ei ole pelastusliivejä!

Myös ruotsalaisessa Barnens Bokklubb -lastenkirjakerhossa on havaittu, että vanhojen lastenkirjojen perussankarit, köyhät, orvot tai yksinäiset lapset, eivät enää miellytä nykylasten vanhempia. 

Lastenkirjailija ja kuvittaja Gunna Grähs arvelee, että vanhempien asenne juontuu heidän omasta stressistään: vanhemmat toivoisivat iltasatuhetkeltä harmittomuutta ja silkoisuutta – ja lapselle tietysti mahdollisimman nopeaa unentuloa!

Virkkula viittaa myös Saksassa virinneeseen lastenkirjaklassikoiden sensurointikeskusteluun. Thienemann Verlag -kustantamo aikoo päivittää Ottfried Preusslerin (s. 1923) Die Kleine Hexe -lastenromaanin kieltä (1957, suom. Pikkunoita, WSOY 1978) lähemmäs nykyaikaa ja siivota alkuteoksessa vilisevät ”pikku neekerit” tekstistä. 

Saksan perheministeri Kristina Schröder on myös Die Zeit -lehdessä paljastanut, kuinka sensuroi lukiessaan Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua ääneen lapselleen neekerikuningas-sanan tekstistä, koska ”en halua, että lapseni poimii tuollaisia ilmaisuja puheeseensa”.

Itse muistan, kuinka alakoulun laulutunnilla otin jossakin käsittämättömässä siveyden puuskassani tavakseni Aleksis Kiven Seitsemän miehen voima –laulua ääneen laulettaessa hymistä Simeonin kohdalla siveästi ”syntinen … hmph… kurja”, jotta en olisi livauttanut tuota paheellista saatana-sanaa huuliltani.

Sattumalta tai vasiten samassa Aamulehden Sunnuntai-liitteessä myös kolumisti Jyrki Lehtola kirjoittaa "Järkyttävät varpusparvet" -otsikolla pahennusta aiheuttaneen ripulilääkemainoksen kupeessa myös siitä, kuinka Turun Sanomissa on uutisoitu seuraavaa: vanhemmat järkyttyivät nähtyään Pikku Kakkosessa piirretyn, jossa metsästäjä uhkaa kettua haulikolla. Syy närkästykseen johtui siitä, että vanhempien mielestä oikeat metsästäjät eivät uhkaa kettua haulikolla.

Lehtola toteaa tähän:

                Sellaistahan se on. Pienten lasten vanhemmat ovat joskus ylisuojelevia lapsiaan kohtaan.

                Ikävää on, että me olemme muuttuneet ylisuojeleviksi myös itseämme kohtaan.

Ja vielä toisaalla samassa lehdessä Gitta Helin kirjoittaa Kaivopuiston rouva -kolumnissa otsikolla "Lasten suojelua" siitä, kuinka nykyvanhemmat ovat latistaneet jo lastensa syntymäpäiväjuhlinnankin: ei epäterveellisiä herkkuja, kovaäänistä musiikkia tai liian jännittäviä videoita, jotta kukaa ei pääsisi huomauttelemaan vanhempien lipsuvasta moraalista.

”Ehkä tuosta syntyy turvallinen lapsuus, ja hyvä niin. Samalla on kuitenkin vaara, että siitä syntyy tylsä, ennalta-arvattava ja kaikesta jännittävästä riisuttu lapsuus, eikä kukaan ole vielä kunnolla tutkinut, millaisia seurauksia siitä voi olla”, päättää Helin kolumninsa.

Summa summarum: mistä tämä kaikki kertoo?

Rouva Huu hätkähti äskettäin selaillessaan Kaks plus -lehden nettikeskustelupalstaa. 4-, 6- ja 8-vuotiaiden lasten äiti kyseli palstalla, mitkä lastenkirjat kuuluvat ns. yleissivistykseen. Hän sai lukuisia vastauksia, joissa samassa elämäntilanteessa olevat äidit suosittelevat oman lapsuutensa rakkaita kirjoja, ja pienellä varauksella myös Grimmin satuja... 

Nykyvanhemmat rakastavat erilaisia suosituslistoja, auktoriteettien koostamia kasvatusohjeita  tai kuluttajatestien parhaiksi todettuja kodinkoneita ja lastentarvikkeita. Aikaa omakohtaiseen vertailuun, omien johtopäätösten tai assosiativiisten päättelyketjujen tekemiseen ei enää juurikaan näytä olevan.

Niinpä myös lastenkirjallisuuden  odotetaan olevan valmiiksi pureskeltua, näkökulmiltaan rajattua, harmittomaksi testattua ja ympäripyöreän silkoista. Ja samalla menetetään lastenkirjallisuuden ydinmehu, joka auttaa lasta oivaltamaan maailman ja elämän monisäikeisyys ja sitä myötä myös niiden pohjimmainen rikkaus.

Rouva Huu on saanut myös edellä esillä ollutta teemaa täydentävän anekdootin Fredrikstadista Norjasta.

Ruotsalainen teatteriohjaaja Sofia Jupither kävi poikansa kanssa Norjan kansallisteatterissa katsomassa Thorbjörn Egnerin lastennäytelmän Kolme iloista rosvoa. Näytelmä herätti hänessä siinä määrin tunteita, että Jupither kirjoitti mielipidekirjoituksen Norjan suurimpaan sanomalehteen Aftenposteniin. Näytelmän stereotyyppiset sukupuoliroolit ja itsekkyys närkästyttivät häntä.  Jupither vertaa näiden hahmojen yksinkertaista elämänfilosofiaa äärioikeiston ideologiaan, jonka mukaisesti  kaikki pitävät vain huolen itsestään ja toisten tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät heille kuulu. Jupither päättää kronikkansa kysymykseen:  olisiko jo aika haudata Thorbjorn Egnerin lastenkirjat aikansa eläneinä.   

Jupitherin kirjoitus synnytti Norjassa laajoja keskusteluja ”arroganteista ruotsalaisista ja heidän poliittisista uskomuksistaan”, mutta Egnerin klassikkoasemaa lastenkirjailijana ei tällaisetkaan tuiverrukset – onneksi – horjuta.