Isojen hämmentävien tunteiden äärellä

Hellevi Salminen: Hello, I Love You. 126 sivua. Otava 2013. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.

Hellevi Salminen kotiutti Suomeen  amerikkalaisen nuorisokulttuurin virtaukset esikoisromaanissaan Baby (Otava 1963). Sen ilmestymisestä on tänä vuonna tullut kuluneeksi jo 50 vuotta!

Salmisen edellisestä realistissävytteisestä nuortenromaanista on siitäkin jo vierähtänyt aikaa yli kymmenen vuotta. Siipiä vaille enkeli (2000) käsitteli ortodoksista uskoa osana nuoren identiteetin etsintää.

Takakansi mainostaa kevään uutuuden, The Doors -yhtyeen kappaleesta nimensä saaneen Hello, I Love You -romaanin, aihetta ajankohtaiseksi ja kysyy suurin haastavin punaisin kirjaimin: ”Saako sitä rakastaa ketä haluaa?” 

17-vuotias Luukas asuu kahden isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen. Äitiin tuntuu olevan melko etäiset välit.

Isä on epämääräisellä tavalla huolestunut pojastaan. Se tulee ilmi nykivästä dialogista, isän pysähtyneestä katseesta ja huolirypyistä otsalla. 

Kyse on kaikkien murrosikäisten vanhempien sydäntä jäytävästä perushuolesta, kun keskusteluyhteys ennen niin harmittomaan lapseen tuntuu olevan lähes kokonaan katkolla. Luukaksen isä luultavasti aistii enemmän poikansa sisäisistä mielenliikkeistä kuin tohtii ääneen sanoiksi pukea.

Homoseksuaalisuus tuli suomalaisten nuortenromaanien aiheeksi 1990-luvulla,  mutta usein sivuhenkilön kokemana ja lähes poikkeuksetta siihen liitettiin häpeää ja ahdistusta.  

Vaikka yleinen asenne homoseksuaalisuuteen on Suomessa vapautunut, niin 18-vuotiaan Luukaksen isälle ainoan pojan "paljastuminen" homoseksuaaliksi on järkytys ja hän yrittää selittää poikansa tunteet ranskalaiseen Danieliin jopa muotioikuksi.  

 – Se on kauhean muodikasta nykyään, isä sanoi.

Sanat kuulostivat melkein pilkallisilta, ja pidin isän äänensävystä entistä vähemmän.

– Nämä Pride-jutut ja mitä niitä on, isä sanoi. – Minä olen vähän ottanut selvää asioista.

Ja taas se vaikeni. Se katsoi minua ikään kuin olisi mitannut minut päästä jalkoihin eikä ollut aivan tyytyväinen lopputulokseen. Ehkä se ei ollutkaan.  

Luukakselle itselleenkin asia on varsin hämmentävä. Hänen on vaikea löytää tunteilleen sanoja ja hän  miettii myös sitä, onko homoseksuaalisuus syntiä.

Kevättalvella Lukuintoilua-koulutuksessa Seinäjoella tamperelainen yhtenäiskoulun opettaja kertoi nuortenromaanin trendejä koskevan alustukseni jälkeisessä kommenttipuheenvuorossa koulussaan havaitusta ilmiöstä: yläkoululaiset tytöt käyttävät – opettajien tulkinnan mukaan – tyttörakkautta eräänlaisena protestina ja esiintyvät tietoisen poleemisesti välitunnilla aiheuttaen hämmennystä nuoremmissa oppilaissa siinä määrin, että tyttöjen käyttäytymistä on haluttu lähteä suitsimaan. 

Nuortenromaaneissa ruoditaan nyt arvoja ja asenteita oikein urakalla. Realististen nuortenromaanien lisäksi aihe on suurennuslasin alla monissa fantasiaan ja dystopiaan luokiteltavissa teoksissa. 

Kyse on varmasti sekä  kirjailijoiden omasta hämmennyksestä suomalaisen yhteiskunnan arvojen pirstaloitumisen äärellä kuin myös nuorten omasta valpastumisesta ja aidosta kiinnostuksesta.

Itse hieman vierastan nykyistä trendiä, jossa nuortenromaanin sankari lanseerataan lukijalle aina jonkun eritysominaisuuden tai äärimmilleen vietynä jopa neuropsykologisen diagnoosin kautta. Sama ilmiö näkyy myös hieman muunneltuna perhe- ja naistenlehdissä, joiden henkilöhaastatteluissa korostuvat haastateltavan kokemat monet vastukset elämässä: esim. rankat syöpähoidot, syömishäiriöt, vaikea masennus tai adhd. Perinteisiä kasvukipuja tai "tavisten" elämää sellaisenaan ei pidetä enää sen koommin mediassa kuin nuortenkirjoissakaan tarpeeksi houkuttelevana. 

Nuortenromaanien jännite muodostuukin entistä useammin erilaisten arvojen ja asenteiden konfliktista liittyen siihen, kuinka nuoren läheiset –ystävät ja vanhemmat – suhtautuvat tähän erityisominaisuuteen. Nuoruus itsessään ei enää näytä olevan kovin trendikäs aihe. Nuoruuteen tarvitaan entistä enemmän hätkähdyttäviä kulminaatiopisteitä, joiden kautta draamaa synnytetään. 

Helsingin Sanomissa eilen sunnuntaina julkaistussa uutisanalyysissä korostin, että on tärkeää pohtia myös sitä, kenen näkökulmasta ja minkälaiselle oletetulle kohderyhmälle tällaisia seksuaalista identiteettiä käsitteleviä nuortenromaaneja kirjoitetaan: niin sanottua valtavirtaa edustaville normiheteroille,  joiden suvaitsevaisuutta halutaan romaaneissa joko lisätä tai kyseenalaistaa, seksuaalisen identiteettinsä jo löytäneille vai sitä vielä etsiville nuorille? Entä hakevatko nuoret näistä romaaneista vertaiskokemuksia vai raflaavia kuvauksia itselleen vieraasta asiasta? 

Salmisen hyvin intensiivinen, suorastaan minimialistinen kerrontatapa on  raikas ja sellaisenaan hyvinkin kannatettava: lyhyet luvut ja virkkeet tekevät romaanista viehättävän taskukokoisen lovestoryn, johon nuoren on helppo tarttua. Sanna-Reeta Meilahden kansikuva tosin vetoaa uskoakseni parhaiten tyttölukijoihin.

Helsingin Sanomissa vertasin Salmisen nuortenromaania Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -romaaniin (Karisto 2011) ja tässä rinnastuksessa Hello I Love You näyttäytyy isän asenteellisuuden takia auttamattoman vanhakantaisena teoksena.  

Toisaalta Salmisen nuortenromaanin arvomaailma menee yksiin viimeisimmän Nuorisobarometrin tuloksien kanssa: suomalaisnuoret suhtautuvat homoseksuaalisuuteen vanhempiaan luontevammin. O myös tyypillistä, että lapsensa homo- tai biseksuaalisuuteen aluksi kielteisesti suhtautuva vanhempi voi akuutin sopeutumisvaiheen jälkeen muuttaa alun perin hyvinkin jyrkkää kantaansa myönteisemmäksi. 

Kenties näin tulee käymään myös Salmisen nuortenromaanin Luukaksen isälle? Avoin loppu jättää lapsuudenystävän antamasta tuesta ja lohdusta huolimatta Luukaksen silti aika yksin asian äärelle.

Nuoruus on monella tavalla häälyvää aikaa ja seksuaalinen identiteettikin voi olla vielä pitkään hakusessa. Siksi on tärkeää, että tästä usein eri tavoin kivuliaasta  etsikkoajasta kerrottaisiin nuortenromaaneissa vapautuneesti ja nuoren omaan intuitioon luottaen. 

Mielestäni on hyvä paneutua miettimään myös sitä,  missä määrin nykynuortenromaaneissa on edes enää tarpeen korostaa aikuisten kaavamaisia ennakkoluuloja erilaisista elämän ilmiöistä. Sama pätee nimittäin moniin suvaitsevaisuuden puolesta puhuviin kotimaisiin lasten- ja nuortenromaaneihin: maahanmuuttovastaiset tai suoranaiset rasistiset mielenilmaukset tulevat julki usein aikuisten suusta. 

Parhaimmillaan kotimainen nuortenromaani antaa edelleen lukijalleen sytykkeitä omien mielipiteiden muodostamiseen moniarvoisessa, avoimessa ja keskusteluun kannustavassa hengessä. Olisikin kiinnostavaa kuulla, missä määrin nuortenromaaneissa esiintyviä arvoristiriitoja osataan nykyisin käyttää yläkouluissa ja lukiossa myös keskustelun herättäjänä!