Kantaaottava, monipuolinen poikkileikkaus kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9. 167 sivua. Avain 2013.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden monitoimijan, Ismo Loivamaan,  toimittamilla ja viime vuosina myös kokonaan itse kirjoittamilla kirjailijahakemistoilla on pitkät perinteet. Sarja alkoi 1990-luvulla, jolloin elettiin kiinnostavaa taitoskohtaa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ja kentälle tuli paljon uusia nuoria tekijöitä.

Uuteen hakemistoon on koottu 25 esittelyä. Saatesanoissa Loivamaa nostaa esiin monta kiinnostavaa havaintoa, joihin olisi voinut pysähtyä pidemmäksikin toviksi.

Kirjojen julkaisumäärä on kasvanut ja kirjailijakunta entisestään laajentunut. Toimessaan vakaan lasten- ja nuortenkirjailijan titteli lunastetaan nykyisin pienemmällä tuotannolla kuin aikaisemmin. 

Loivamaan hakemistossa vakuudeksi  kirjallisesta kutsumuksesta riittää jo parikin teosta, kun sarjan varhaisemmissa osissa tehtiin poikittais- ja pitkittäisleikkauksia varsin isosta tuotannosta. Marko Kitti ja Esa Paulow ovat lunastaneet hakemistossa paikkansa vain yhdellä nuortenkirjalla sekä Katja Krekelä, Helena Sinervo, Tuomas Kyrö, kirjailijapseudonyymi Magdalena Hai, Maarit Malmberg, Soila Ojanen, Meri Savonen, Netta Walldén, Taavi Vartia ja Juha Vesala kahdella lasten- tai nuortenkirjalla.

Seulan harventuminen on mielestäni osittain aivan perusteltua. Toisaalta voisi olla oikeutettua, että monien, aiemmissa sarjan osissa esiteltyjen pitkän linjan konkarikirjailijoiden esittelytkin saisivat päivityksen uudelle vuosituhannelle. 

Rohkenen silti hieman kyseenalaistaa Loivamaan saatesanoja niiltä osin kuin hän puhuu lasten- ja nuortenkirjallisuuden saamasta mediajulkisuudesta.  

Uutuuskirjat saavat toki huomiota parin lauseen ja sattumanvaraisen noston verran myös aikakauslehdissä ja toisinaan myös sähköisissä viestimissä, mutta Loivamaan rinnastus nykyhetken ja 1970-luvun lastenkirjalliseen suopeuteen menee mielestäni silti sovittelevan hurskastelun puolelle, jos mittakeppinä pidetään isojen päivälehtien lasten- ja nuortenkirjallisuudelle varaamia palstasenttejä!

Loivamaa on aina puhunut painokkaasti realistisen nuortenkirjallisuuden puolesta. Kirjailija-lehden 2/2012 lainaus nuortenkirjailija Marja-Leena Tiaiselta on paljon puhuva: ”Joskus tuntuu, että perinteinen nuortenromaani on dinosaurus. Onko realistinen, arkinen kertomus kuolemassa pois?”

Tasapuolisuuden nimissä suurten yleiskustantajien tuotannon rinnalla hakemistossa pääsevät esiin myös pienet kustantamot, esim. Suomen Lähetysseura ja  Kirjaneliö sekä Saarni-kirjat ja WickWick-kustannus. Pienet kustantamot ovat entistä tärkeämpiä vaihtoehtoja isojen rinnalla, toteaa Loivamaa, ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Mukana on myös muutamia nyttemmin ei niin aktiivisia/ tuotteliaita kirjailijoita, kuten Meiju Bonsdorff ja Kaisa Raittila.  Kaisa Raittilan varhaistuotanto  keskittyi hänen omiin nuoruusvuosiinsa 1970-luvulle ja pikkulasten runokuvakirja Pikku-Päkän purjopäivä laajensi viime vuonna lukijakuntaa myös kaikkein pienimpiin. Raittila on toimittanut pitkään myös Lasten Pyhäkoululehteä ja Bonsforff Lastenmaa-lehteä. Loivamaa onkin moniaalla taholla puhunut viime aikoina suomalaisten lastenlehtien puolesta.

Pitkän linjan kriitikkona Loivamaa välttää arvottamasta teoksia kovin rankoin sanakääntein. Esimerkiksi Kirsti Luovan Hiirisatuja-kokoelmasta (2011) hän sanoo, että kirja ”ei ole vivahteikkaan hienostunutta satukirjallisuutta, mutta artistisuuden sijasta korostuvat selkeät juonikuviot”.

Välillä teosten juonta paljastetaan hiukan liikaakin. Missä määrin hakemistojen käyttäjäryhmänä mahtaa nykyisin olla kirjailijaesitelmiä tekeviä ”laiskoja” koululaisia, joille seikkaperäiset juoniselostukset voivat koitua jopa siinä määrin kohtalokkaiksi, että he eivät tartu itse kirjaan lainkaan? Vai käyttävätkö kaikki koululaiset tiedonhaussa vain nettiä?

Loivamaa ottaa usein näihin itse kirjoittamiinsa kirjailijahakemistoihin jonkun "henkilökohtaisen agendan", jota hän hienoiseen uupumukseen asti korostaa. Tällä kertaa huomiota saavat  lasten- ja nuortenkirjallisuuden moraalikasvatus sekä kliseinen maailmankuva ja ihmiskuvaus. Loivamaa penää myös kansainvälisyyskasvatukseen nykyistä enemmän nyansseja.

Loivamaan maneereihin kuuluu myös värikäs kieli: hän käyttää vanhakantaisia tai itse luomiaan ilmaisuja varsin suvereenisti, esim. ”röhevä elämäntapa”, ”vöyrevä mies”, ”mullasta pönkeävä narsissi” ja ”jöhnötys”, ja saa avaramielisen lukijan ihmettelemään suomen kielen taipuisuutta... 

Kaikista syksyn 2012 uutuuksista ei ole tekstissä yksityiskohtaisempaa käsittely, esim. Maria Turtschaninoffin Anaché ja Tuula Peren kuvakirja Lauri jäävät vain maininnoiksi teosluetteloissa.

Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9  on jälleen hyvä päivitys uuteen tarjontaan. Sen toivoisi päätyvän kaikkien kirjastoissa, kouluissa ja harrastustoiminnassa lasten ja nuorten parissa työtä tekevien työpöydille,   mutta yhtälaisesti myös  lasten ja nuorten vanhempien yöpöydille!