Tieto ja tuska

Yasmin Ibrahim & Azhari Zulkifl: I Can Wear Hijab Anywhere!  The Islamic Foundation 2009. 32 sivua. 

Aika ajoin lastenkirjallisuus nousee iltapäivälehtienkin uutisotsikoihin. Iltalehti uutisoi viime viikolla näyttävästi yhteiskunnallisesti hyvinkin tärkeästä lastenkirjallisuuden ilmiöstä.

Iltalehden uutisessa  viitattiin tietokirjailija Sinikka Raikusen jo viime vuonna Vantaan Sanomille antamaan haastatteluun, jossa Raikunen kertoi kuinka oli joutunut sensuroimaan possut aapisesta, jotta eri uskontokuntien edustajat eivät loukkaantuisi. 

Uutinen oli sivuverso aiemmin elokuussa julkaistusta uutisesta, jossa oli haastateltu tamperelaista väitöskirjan tekijää, aluetieteen tutkija Eeva Rinnettä. Rinne tutkii yläkoulun oppikirjoja, joista hän on löytynyt yllättävän paljon stereotypioita ja kapeaa maailmankuvaa. 

Rinteen perusteellisempi haastattelu löytyy Tampereen yliopiston Aikalaisesta. 

Iltalehteen yhteyttä ottanut pienten koululaisten muslimiäiti ei voi ymmärtää Sinikka Raikusen perusteluita possusensuurille. 

Hänen lapsensa nimittäin rakastavat Nalle Puhin Nasu-possua ja lastenkirjoissa esiintyviin possuihin suhtaudutaan ihan neutraalisti. Toimittaja Anni Alentolan tekemässä haastattelussa hän sanoo: 

– Olemme tästä aiheesta keskustelleet muslimien omissa keskusteluryhmissä harmistuneena siitä, että taas saadaan aikaiseksi tällainen turha urbaani legenda, mikä jää elämään totuutena. Siitä on meille paljonkin haittaa. Saamme jatkuvasti selitellä, ettei se pidä paikkansa. Asia lisää ennakkoluuloja sekä vihaa muslimeita kohtaan entisestään.

Otavan oppikirjatoimituksen taustoja tuntematta on paha ottaa kantaa suuntaan tai toiseen. 

Maalaisjärjellä ajatellen Raikusen perustelut tuntuvat silti pöyristyttäviltä. Kyse on ns. poliittisen korrektiuden äärimmäisestä mutta lyhytnokkaisesta noudattamisesta. 

Tällaisiin kärjistyksiin vaikuttaa ennen muuta se, että me suomalaiset eivät edelleenkään tunne muiden kulttuurien tapoja, perinteitä ja arkista elämää riittävästi. Meiltä puuttuu suora keskusteluyhteys muualta tulevien kanssa. 

Osansa lienee myös suomalaisten nurkkakuntaisella luonteellakin: ei uskalleta, viitsitä, tohdita tai kehdata kysyä riittävästi, koska omaa tietämättömyyttä ei haluta paljastaa.  Näin syntyy uskomuksia, harhaluuloja ja vääriä väittämiä, jotka ns. valtakulttuuri paremman puutteessa ottaa tässä kiivastahtisessa uutissykkeessä vastaan itsestään selvyyksinä.  

Muualla maailmassa monikulttuurisuus on lastenkirjoissa luontevaa ja ettenkö sanoisi kiihkotonta. Havainnollinen esimerkki löytyi äskettäin tamperelaiselta kirpputorilta: The Islamic Foundation on kustantanut 2000-luvulla Yasmin Ibrahimin ja Azhari Zulkiflin lasten pahvista kuvakirjasarjaa I Can, joka johdattaa eri osissaan islamilaiseen kulttuuriin. Sarja on suunnattu brittiläisille lastenkirjamarkkinoille. 

Kuva kertoo paljon. Muslimityttö hyppää ruutua iloisena, ja kuvan taka-alalla olevat, muita   kulttuureja edustavat kadun miehet ja naiset  katsovat hänen hyppelyään sallivasti ja iloisina. Azhari Zulkiflin kuvitusta Yasmin Ibrahimin kartonkiseen kuvakirjaan I Can Wear Hijab Everywhere, The Islamic Foundation 2009.

Sarjan osassa I Can Wear Hijab Anywhere todennetaan kuvin ja yksikertaisin sanoin muslimitytön iloa siitä, että hänellä on oikeus ja lupa käyttää huivia. Nerokkaaksi konseptin tekee se, että kirja on suunnattu yhtä hyvin muslimilapsille  kuin meikäläisen länsimaisen kulttuurin lapsillekin, vaikka minäkertojana onkin muslimityttö. 

Kirjan muoto on tuttu perinteisestä katselukirjasta. 

Kirjan eri aukeamilla on erilaisia tilanteita, joissa tyttö on pukeutuneena huiviin: ruudun hyppiminen, eläintarhassa vierailu, pyörällä ajo, ostoskeskuksessa asiointi, puutarhatyöt, leikkipuistossa leikkiminen ja hiekkakakkujen rakentelu onnistuvat mainiosti huivin kanssa!