Tiia ja Peggi hurmaavat jälleen

Susanna Alakoski: Kultakala. Suomentanut Tuula Kojo. 175 sivua. Schildts & Söderströms 2013. Kansikuva Christel Rönns.

Susanna Alakosken lastenromaanin suomennos, Lastenkirjahyllyssäkin esillä ollut  Päivän Harri, oli viime vuoden lupaava sarja-avaus. Sen itsenäinen jatko-osa Kultaka ei sekään jätä kylmäksi.

Kahdessa päähenkilössä, super-allergisissa Tiiassa ja Peggissä, on särmää ja karismaa. Kultakalassa vietetään hyvin ansaittua kesälomaa.

Kirja alkaa hyvin dramaattisesti. Tiian viljakäärme on juuttunut terraarion tuuletusaukkoon, ja isä saa tehdä hiki hatussa töitä käärmeen pelastamiseksi.

Spontaanisti Tiia suostuu myös hoitamaan antiikkikauppiaan kultakalaa ja kaktuksia tämän etelän matkan ajan. Ja kaikki ei – tietenkään – mene aivan suunnitelmien mukaan.

Tytöt ovat läpeensä sympaattisia. Heidän karismansa on osittain peräisin myös eletystä elämästä, jossa kaikki ei ole ollut niin itsestään selvää:

Peggin ja minun perheillä ei ole kovin paljon rahaa, koska meidän vanhemmat on äiti-isiä. Se tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että perheessä on vain yksi aikuinen, joka käy töissä. Toisekseen, että äiti-isän pitää yksin tehdä kaikki se minkä äidit ja isät muuten tekee kimpassa. 

Voi olla hankalaa ehtiä tekemään kahden ihmisen hommat: ruuanlaitot, siivoukset, vanhempainiltoihin osallistumiset, suunnitelmat, lohduttamiset, läsnäolot ja Suomen-lomat.

Mutta on siinä yksi hyvä juttu. Isä ja minä jutellaan paljon, koska me asutaan kaksistaan. Kenen muun kanssa me juteltaisiin? Juttelen tietysti myös äidin kanssa, vaikkei se olekaan enää elossa. Mutta sitä teen iltaisin, koska silloin ikävöin ja ajattelen äitiä eniten. Kun äiti kuoli, isä sanoi, että kannattaa elää jo ihan sen takia, että saa nähdä minua ja jutella kanssani joka päivä.

Tiia, Peggi ja isä reissaavat Vaasaan Tiian mummin ja ukin luokse. Tytöt törmäävät heti suomalaiseen poikajengiin, joka nimittää tyttöjä hurreiksi.

Me kerrotaan asiasta isälle, joka selittää, että Suomessa hurrit on suomenruotsalaisten supervanha haukkumanimi ja että se juontuu siitä, että aina kun joku täytti vuosia, suomenruotsalaiset huusi hurraa hurraa. Toiset kuulemma väittää, että se on peräisin siitä että suomenruotsalaiset aina kysyi ”huru”, kun ne ei ymmärtäneet mitä suomalaiset sanoi.

Mutta mummi oikaisee isää sanomalla, että sanaa hurrit on käytetty monessa merkityksessä, se on tarkoittanut jopa ”kiertelevää kaupustelijaa”, ja että ruotsalaiset hurrit oli alkujaan väkeä, joka myi kalaa ja osti lehmiä ja hevosia Suomen maaseudulla. 

– Ja nyt sinä ja minä ollaan hurreja, Peggi, siistiä! 

– Me ollaan Ruotsissa suomalaisia skoonelaisia, mutta Suomessa hurreja, tosi siistiä.

Tyttöjen siirtolaisidentiteetti vankentuu kesäloman aikana. Susanna Alakosken lastenromaanisarja jatkaakin hienosti mm. Antti Jalavan ja Erkki K. Suomelan nuortenromaanien perintöä.

Ruotsalaisella siekailemattomuudella Peggi ja Tiia myös puhuvat mummin ja ukin ja Tiian isän kanssa demokratiasta.  Ja kohtauksessa, jossa tytöt tekevät tuttavuutta tamponin kanssa, on hyvin peri-ruotsalainen, kaikissa banaaleissa käänteissäänkin.

Ruotsalaista maahanmuuttajamyönteistä agitaatiota sisältyy romaanin viimeisiin lukuihin, kun tytöt tutustuvat Harrin ja Jakobin kanssa Somaliasta muuttaneisiin pakolaisiin, jotka majoitetaan ensin Ystadin hotelliin.

Susanna Alakosken Päivän Harri ja Kultakala ovat hyviä esimerkkejä modernista, yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta lastenkirjallisuudesta, joka ei viekoittele lapsia sormi pystyssä saarnaamalla, vaan kertoo luontevasti ja ilman erikoistehosteita elämän perusasioista.