Ylistyksiä kirjastolle ja koulukirjastolle, kirjoille ja lukemiselle

Ismo Loivamaa (toim.): Miten minusta tuli lukija. Tunnetut lastenkirjailijat kertovat. 138 sivua. Avain 2013.  

Tämä Ismo Loivamaan toimittama kirja osallistuu riviensä välissä keskusteluun lasten ja nuorten vähenevästä lukuharrastuksesta ja kirjaston merkityksestä eri-ikäisille lapsille ja nuorille.

Saatesanoissa ei käy ilmi, onko kirjoituspyyntö kohdistettu vain nyt mukana oleville lasten- ja nuortenkirjailijoille vai isommalle joukolle, joista osa jätti vastaamatta haasteeseen.

Mukana ovat Maijaliisa Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvela, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi ja Maria Vuorio.

Dieckmann on 1930-luvulla syntynyt ja joukon kuopus on vuonna 1980 syntynyt Terhi Rannela. Lukumuistoja zuumataan siis yli puolen vuosisadan matkalta.

Kirjailijoiden ansioksi on laskettava se, että he eivät juurikaan toista muissa yhteyksissä kertomiaan tai julkaistuja lapsuuden muistojaan (vrt. Matka mielikuvitukseen ja Luovuuden lähteillä,  Tammi 2004 ja Avain 2010).

Lukumuistoja värittää iso heltymys, mikä on tietysti ymmärrettävää. Tokkopa löytyy ketään, joka pystyisi jäädyttämään tunteitaan, kun on lupa puhua oman lapsuuden lempikirjoista. Nostalgiaa lisäävät vielä valokuvat kirjailijoiden perhealbumeista. Kansikuvatytöksi on päässyt Tuula Kallioniemi serkkunsa kera.

Moni mukana olevista kirjailijoista kuuluu sotien jälkeiseen ns. suureen ikäluokkaan, jolle ryhdyttiin julkaisemaan entistä enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Nimekemäärät olivat silti tuolloin vain murto-osa nykyisestä, ja samat kirjat toistuvat mainintoina useasti, (esim. norjalaisen Thorbjörn Egnerin Hyppeli Hiiri Myökki-Pyökki-metsässä, osin varmasti myös hassunkurisen nimensä ansiosta). 

Tammen kultaiset kirjat ovat olleet monelle 1950–60-luvulla lapsuuttaan eläneelle rakkaita ja jääneet juuri värikylläisyytensä takia monien mieleen.

Aikalaisvastaanottoon liittyvä kiinnostava detalji löytyy Maijaliisa Dieckmannilta, joka sai 13-vuotislahjaksi Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun. Peppi ei kuitenkaan tehnyt häneen sanottavaa vaikutusta:

”En tykkää koko Pepistä. Tänään solmittiin Ranskassa toisen maailmansodan rauha. Päivä tylsä ja tavallinen”, lukee Dieckmannin tuonaikaisessa päiväkirjassa.

Myöhemmin Margaret Mitchellin Tuulen viemästä tuli hänen kirittäjänsä: ”Jos minusta tulee kirjailija, niin juuri tällainen kirjailija tahdon olla, taluttaja, viejä ja viettelijä", ajatteli Dieckmann pienten lasten äitinä. 

Dieckmann tekikin sittemmin komean uran historiallisten nuortenromaanien kirjoittajana, ja työ jatkuu yhä: keväällä ilmestyi Aleksis Kiven varhaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta kertova Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina (Schildts & Söderströms).

Sen koommin Tuija Lehtinenkään ei innostunut Pepistä: ”Peppi oli omahyväinen, vähätteli aikuisia ja pomputti kavereitaan peittääkseen oppimattomuutensa. Selkeä adhd-tapaus tämän päivän termien mukaan. Samoja ylienergisiä piirteitä karsastin Polvan Tiinassakin. Lindgrenin Marikki- ja Melukylän lapset -sarjat sen sijaan tuottivat aitoa lukuiloa”.

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun runot herättivät Paula Havasteessa lapsena hämmentynyttä iloa, sillä runojen tapa käyttää kieltä oli aivan uudenlainen. 

Runo-Tiitiäisiä enemmän koukuttivat silti Tiitiäisen tarinoiden satuhahmot, jotka olivat samastumiseen houkuttelevampia kuin kokeelliset runot. 

Myös Hannu Hirvonen on Tiitiäisensä lukenut, lapsena ja aikuisena. Ja Hirvosten perheeseen hankittiin Tammen kaikkein kultaisimman kirjan innoittamana tismalleen samanlainen afgaanin vinttikoira, joka tosin osoittautui Hirvosen mukaan myöhemmin virhehankinnaksi... 

Hauska anekdootti liittyy Havasteen lapsuusmuistoon. Naapurin täti kutsui tytön kerran peremmälle ja esitteli Tuomas Anhava -nimisen sedän, joka lupasi, että kun tämä vielä joskus julkaisee kirjan, niin hän lupaa sen arvostella:

”Ai miten yhtä aikaa ihastutti ja harmitti. Oli ihastuttavaa ajatella, että joku uskoi minustakin tulevan vielä kirjailijan, mutta miksi hän aikoi arvostella minun kirjojani? Eihän niissä olisi mitään arvosteltavaa!”

Kirsti Kurosen tajunnan räjäytti 15-vuotiaana muun muassa Merja Otavan Priska. Hauskasti Kuronen kertoo myös siitä haikeudesta, jonka hän koki poikansa muuttaessa pois kotoa: oliko pojalla oikeus viedä mukanaan kaikki äidin rakastamansa lastenkirjat?

Useampi kirjailija korostaa vanhempien kannustuksen merkitystä lukuharrastukselle. Kenenkään perheessä lukemista ei karsastettu. Heikki Niska kertoo lukeneensa jopa saunan lauteillakin saunaa lämmittäessään!

Timo Parvela piti jo lapsena sarjakirjallisuuden puolia: hän luki kirjastosta vain kirjasarjoja: ”Yksittäisteokset jätin hyllyyn, sillä halusin lukemiselleni jatkuvuutta. Olisi ollut liian suuri pettymys tutustua henkilöihin, joiden luokse en voisi enää koskaan palata. Sarjojen lukeminen toi turvallisuutta. Lukemista nykyisin aidan toiselta puolelta seuraavana voin todeta, ettei meno ole siitä juurikaan muuttunut. Lastenkirjallisuus ja lastenkirjailijat elävät kirjasarjoista”.

Pia Perkiö puolestaan kertoo lapsuuden traumaattisena muistona, kuinka hän näki Hämeenlinnan kirjaston poistokirjoja poltettavan pannuhuoneessa.

Ja Terhi Rannela tunnustautuu siekailematta Pupu Tupuna -kirjojen faniksi, silläkin uhalla, että joutuisi kollegoidensa silmissä pilkatuksi. Hän kadehtii nykyisiä Harry Potter-, Twilight- ja Nälkäpeli -sukupolvia, jotka ovat saaneet elää kirjallisten ilmiöiden huumassa.

Koulun kirjasto oli maalla kasvaneen Marja-Leena Tiaisen pelastus. Ja kun kirjasto oli kesällä kolme kuukautta kiinni, niin paremman puutteessa hän luki muutamia omia kirjojaan useampaan kertaan, näiden joukossa mm. Hellevi Salmisen Baby ja Väinö Riikkilän Viimeiset kaanit.

Vaatimattoman nidotun ulkoasun ei kannata antaa hämätä, sillä Miten minusta tuli lukija on kylläiseksi tekevä ja omien lukumuistojen jäljittämiseen kannustava teos, joka puhuu kauniisti lukemisen puolesta.