”Minkä edestä olisit valmis kaatamaan maailmoja?”

Essi Tammimaa: Noaidin tytär. 264 sivua. Otava 2013. Kansikuva Kirsti Maula.

Sari Peltoniemi: Haltijan poika. 182 sivua. Tammi 2013. Kansikuva Ea Söderberg.

 J. S. Meresmaan  saaman kustantajapalautteen mukaan fantasia ei myy Suomessa kustantajan vinkkelistä riittävästi. Kustantaja ehdotti Meresmaalle alunperin neliosaiseksi suunnitellun Mifongien perintö -sarjan lyhentämistä kolmeen osaan. 

Yhtä kaikki fantasia tai sen sivupolut kiinnostavat nykyisin myös entuudestaan aikuistenkirjailijoina tunnettuja tekijöitä ja kustantamot lanseeraavat yhä uusia kotimaisia sarjoja. 

Essi Tammimaa (s. 1981) debytoi Henrikssonin nimellä muutama vuosi sitten. Noaidin tytär aloittaa trilogian ja on siten Tammimaan ensivierailu nuortenkirjallisuuteen.

Kiinnostavasti Noaidin tyttären teemat menevät yksiin Sari Peltoniemen keväällä ilmestyneen Haltijan pojan kanssa (Tammi), joka on  itsenäinen jatko-osa romaanille Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi 2012).

Molemmissa romaaneissa saamelaiset ja shamanismi ovat keskeisessä osassa. Niinpä on perusteltua käsitellä näitä kirjoja osin rinnakkain, sillä molemmilla on ansionsa. 

Haltijan pojassa ja Noaidin tyttäressä on pararomanttisiksi tulkittavia juonteita, vaikka ne eivät tähän lajityyppiin suoranaisesti loksahdakaan.  Kirjojen 16-vuotiaat sankarit, Tammimaan Aura ja Peltoniemen Jouni, esitellään aluksi tavallisina ikäluokkansa nuorina. Nopeasti he saavat huomata itsessään hämmennystä herättäviä taipumuksia ja ominaisuuksia, jotka ovat peräisin kadonneilta äideiltä.

Murrosikä on aina muutosten aikaa, ja niinpä on järkeen käypää, että Auran ja Jounin erityispiirteetkin menevät yksiin mielen ja kehon hormonimyrskyn kanssa.

Fantasiasta eri tavoin ammentavissa nuortenromaaneissa seksuaalisuuteen suhtaudutaan nykyisin varsin mutkattomasti. 

Aura saa fanittamastaan rock-yhtyeen solistista Pajusta itselleen uskotun ja tukijan:

En oikeastaan kuule hänen sanojaan niin paljon kuin luen ne hänen huuliltaan, joiden päällä, juuri amorinkaaren katveessa, on pieni luomi. Hänen huulensa ovat herkullisen täyteläiset. Hetkeen en osaa vastata, edes nyökätä. Polviani kirvastelee yhä. 

Perinteisen kolmiodraaman ainekset ovat kuitenkin ilmeiset, sillä lapsuuden ystävä Markus ei selvästikään halua luovuttaa Auraa kilpailijalle. Noaidin tyttären epilogissa päädytään Kellokosken mielisairaalaan ja annetaan viitettä pahan kosketuksesta.

Jounin ja Matleenan ystävyys on syventynyt edellisestä osasta ja tullut jo aistimusvoimaiseksi ja eroottiseksikin:

Matleena oli tulossa suoraan kungfu-treeneistä. Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä ääneen, koska sen näki ja haistoi. Posket hehkuivat, katse oli ilveksen ja tuoksu melkein pökerryttävä. 

Minun hajuaistini on tietysti erityisen tarkka, mutta Matleenan olisi kyllä haistanut vähäisemmilläkin kyvyillä. Tietysti hän haisi hieltä, mutta paljon muultakin, mitä en osannut eritellä. Se oli voiman tuoksu, paras minkä tiesin. 

Se oli myös kiihottavinta mitä tiesin.

Henrikssonin maneerina on hyvin kuvaileva kieli, jossa on paljon hänen itse kehittelemiä ilmaisuja. Osa niistä toimii, osa kuulostaa jopa koomisilta:

[ Markus ] jaukaisee mopon liikkeelle -- 

luunkappaleet – – uiskahtavat esiin liukkaasti … 

rotainen piha 

tee loimii laitojen yli 

hyreksintä kuolla kapsahtaa 

Aliisa viheltää kirvakkaasti kuin pajupilli 

--- hiukset räikkyvät puolelta toiselle 

--- hiukset raippovat kohti taivasta 

verho äilähtää ajatusteni tieltä 

Yöilma lävehtii karkeitten vaatteitteni läpi 

Pakkanen raakkaa kurkkua [ kursivoinnit rouva Huun ]

Toisinaan ilmaisut vaikuttavat väkinäisiltä tai jopa täysin kielen vastaisia. Omaan kielikorvaani särähtää esimerkiksi ilmaisu ”vatsassa hievahtaa jokin uusi tunne”.

Mutta välillä Henriksson yltää komeaan ja elämykselliseen kuvaukseen, kuten tässä:

Joskus Saga miettii, saiko jäljittäjän kutsumuksen juuri siksi, että on ulkopuolinen. Hänen osansa on olla pitkiä aikoja poissa Kodasta, sisariensa luota. Ehkä se on hänelle vähemmän raskasta kuin se olisi muille. 

Helvetinkone rouhaisee läheltä ja roiskaisee lokavettä suden turkkiin. Sagan hiukset ovat sateesta märät, silmäripsiin on takertunut hiuksia kuin vedenpohjan niljaisia varsia. Susi räähkii ja läähättää. Sagan sydän tarraa kurkkuun, mutta silti hän longahtaa tienvarresta metsään, jatkaa laukkomista juurien, lätäköiden, lilluvien roskien ja koiranjätösten yli. 

Hän on lähellä. Hän voi tuntea unien kärhet ympärillään. Ne kutsuvat häntä, vetävät luokseen. 

Peltoniemi on sanavalinnoissaan nasevampi ja suosii lyhyitä lukuja. Hänen nuortenromaaneissaan on aina jokin hämmentävä notkahdus, vierauden tuntu, jota ei selitetä auki. Tällainen periksi antamattomuus voi olla nuorien lukijoiden kannalta myös hieman vaikea pala purtavaksi. 

Henrikssonin kirja on Peltoniemen jäntevästi rakennettuun romaaniin verrattuna tyyliltään selkeän viihteellinen, Auran uskomattomia esikoiskirjailijaepisodeja myöten.

Molemmissa romaaneissa kyse on repaleisen identiteetin uudelleen rakentamisesta. Isät ovat reppanoita ja kipuilevat vaimojensa perään. Molemmat nuoret joutuvat aliseen, tuonpuoleiseen, kuoleman rajoille –  pelastaakseen paitsi itsensä niin myös läheisiään. 

Jouni ja hänen  isosiskonsa Saara tekevät omat valintansa, siinä missä Aura jää vielä värjymään teinitytön arjen ja shamaanien valtataistelun kalman-huuruiseen välimaastoon.

Suomalainen kansanperinne on tarjonnut koko alkaneen 2000-luvun varteenotettavan haasteen ylikansalliselle fantasiakirjallisuudelle. 

Kirjailijat etsivät ns. uutta eksotiikkaa suomalaisesta muinaisuskosta, kotosuomalaisista fantasiahahmoista, vuotuisjuhlista ja kansantarinoista. Kekri, vanha suomalainen vuotuisjuhla, haastaa Halloweenia Peltoniemen Haltijan pojan lisäksi tänä syksynä  Kreetta Onkelin lasten- ja varhaisnuortenromaanissa Ahmattien yö (Maahenki 2013).