Maijaliisa Dieckmann (s. 1934) on viime vuosina paneutunut ansiokkaasti
suomalaisen historian merkkimiehiin ja naisiin. Hän on kirjoittanut osittain
fiktiiviset, mutta myös laajaan taustamateriaaliin pohjautuvat lasten- ja
nuortenromaanit Fredrika Runebergista
(Fredrika-rouvan koulu: kertomus
1800-luvun puolivälin Porvoosta, Tapani
Löfvingistä (Kerjäläistyttö ja
sissipäällikkö, 2009) ja Zacharias
Topeliuksesta (Satujen kuningas,
Sakari Topeliuksen tarina, 2011). Kaikkien neljän kirjan kustantamisesta on
kiittäminen Schildts & Söderströmsin kustantamoa.
Tänä
vuonna on Aleksis Kiven (oik. Alexis
Stenvall, 1834–1872) vuoro. Metsän poika
tahdon olla kertoo Kiven poikavuosista eloisasti ja aikakautensa mentaliteetille
uskollisesti. Suomen kansalliskirjailijasta piirtyy nuorelle lukijalle
kiinnostava muotokuva, joka toimii erinomaisena sisäänheittäjänä Kiven
teoksiin.
Taaborinvuoren
vuoren peikot näyttäytyvät pojalle jo lapsuudessa väkevinä hahmoina. Nummisuutarien
Eskon esikuva juontuu suurista hääpidoista, joissa oli kaksi sulhasta, ”se
oikea sekä se toinen, joka jostain kumman syystä luuli saavansa morsiamen
omakseen.”
Aleksin
isä Eerikki on pitäjän arvostettu räätäli ja tuurijuoppo. Isä toivoo pojasta
työlleen jatkajaa. Käytännöllinen ja perheen kunniasta tarkka äiti Annastiina arvelee
Aleksissa olevan ainesta papiksi
asti. Poika itse haluaa jahtivuodiksi.
Dieckmann
niveltää kerronnan lomaan todisteita nuoren Aleksis Stenvallin
viehtymyksestä kuunnella tarinointia aina kun siihen tarjoutuu pieninkin
mahdollisuus.
Isän asiakkaiden vierailut perheen kotona antavatkin pojalle
paljon sytykettä omalle mielikuvitukselle. Persous tarinan iskennälle huomataan
pian laajemmalti, ja Nurmijärven silmäätekevä isäntäkin kiinnittää
huomiota pojan hoksottimiin: ”– No jo olet nokkela poika, kraatariksi ihan
liika viisas. ”
Romaanissa
kuvataan kauniisti Aleksis Kiven lämmintä veljesrakkautta pikkusiskoon
Agnekseen. Vierauden tunto suurissa joukoissa ja tyttöjen parissa ilmenevät
pojassa jo varhain:
Janne-veli joutuu ilosilmäisten tyttöjen pyöritykseen, mutta Manu piiloutuu poikajoukkoon. Ei edes Alpertista ole piirissä pyörimään. Aleksi ajattelee, ettei hänestä itsestäänkään taida koskaan tulla Jannen veroista tyttöjen suosikkia. Häntä kiinnostavat enemmän syvien metsien karhut, sudet ja ilvekset ja korkealla kaartelevat havukat.
Koulumestarin
Malakias Costiander kiinnittää
huomiota kraatarin pojan tiedonjanoon ja kykyyn eläytyä kerrottuun. Niin
Aleksis pääsee kirkonkylän koululle kiertokoulua parempaa oppia saamaan ja
sieltä sitten aina Helsinkiin asti.
Aleksi puree hampaansa yhteen. Hänen on kestettävä pilkka ja ilkeät sanat, sillä koulu avaa hänelle oven ihmeelliseen maailmaan, kirjojen ja kirjallisuuden taivaaseen. Se on uskomaton aarreaitta. Mitä kaikkea ihmiset ovat aikojen kuluessa kirjoittaneet! Mitä kaikkea ihmeellistä on painettu ja koottu kansien väliin – runoja, satuja, tarinoita, näytelmiä, niin iloa kuin surua. Kaikkea sellaista, mistä Malakias Costiander ehti vain vähän vihjata.
Aleksi tietää jo nimiä, joiden taakse näitä aarteita kätkeytyy. Niitä hän tulee lukemaan, kunhan vain saa käsiinsä. On Shakespeare, on Cervantes, on Ilias ja Odysseia, Goethe ja Schiller ja suuret pohjoismaiset mestarit. Ja sitten vielä Suomen kansantarinoiden loppumaton aarteisto! Niiden vuoksi kannattaa kärsiä pilkkaamistakin.
Ilman
Janne-veljen henkistä ja materiaalista tukea Aleksis olisi tuskin rankoista kouluvuosista
selvinnyt. Kauniisti Dieckmann piirtää kuvaa perheyhteyden vankasta kannustukssta
ja eri perheenjäsenten piilevästä tietoisuudesta, että pojasta tulee vielä
jotakin suurta ja erityistä.
Romaanin
päättävissä jälkisanoissa Dieckmann tiivistää Aleksis Kiven
myöhempää kirjallista tuotantoa ja sen merkitystä nykypäivän nuorille
lukijoille.
Toivottavasti moni kaukokatseinen äidinkielen opettaja luetuttaa
valikoituja jaksoja Dieckmannin romaanista viimeistään yläkoululaisille, jotka
ottavat tuntumaa Seitsemään veljekseen tai
Kiven lyriikkaan.
Tänään
vietetään suomalaisen kirjallisuuden päivää Aleksis Kiven syntymäpäivän
kunniaksi. Päivä on vakiintunut myös kirjastoissa ja kouluissa
mielikirjapäiväksi. Lukukeskuksen sivuilta löytyy vinkkejä päivän viettoon
Onnittelut puolivuotisesta kriitikkoapurahasta! Toivottavasti se takaa Lastenkirjahyllyn jatkumisen.
VastaaPoistaKirjoitin juuri omaan blogiini Kiven päivän vietosta päiväkodissa (olen lastentarhanopettaja). :) Ensi viikolla on tulossa Satupäiväkin, joten meillä ainakin luetaan vielä tavallistakin enemmän.
VastaaPoistaLisäksi Helsingin kaupunginkirjasto on juuri lanseerannut lukudiplomitoimintansa rinnalle pienemmille suunnatun Satudiplomin, mitä voivat myös lapsiryhmät suorittaa (http://www.helmet.fi/fi-FI/Lapset/Kasvattajille/Satudiplomi_perheille_ja_pikkulapsiryhmi%2827004%29) ja me tietysti heti ajattelimme osallistua. :)
VastaaPoistakiitos Annelille onnitteluista. Lastenkirjahyllyn tulevaisuus on tosiaan taas hetkeksi taattu eteenpäin.
Ja Susannalle kiitos mainiosta Satudiplomi-vinkistä, täytyykin paneutua siihen koht´siltään!
Erilaiset teemapäivät, kampanjat ja hankkeet pitävät kyllä kiitettävästi lastenkirjallisuuden puolta.