14. luukku: Joulu on yhdessäolon juhlaa

Winfried Wolf & Eugen Sopko: Jouluaatto isoisän luona. Suomentanut Marja Kiiskinen. Lasten Keskus 1994.

Tässä tunnelmaltaan vähän haikeampi joulukirja, joka muistuttaa siitä, että kaikilla ei välttämättä ole lähtökohtaisesti aina jouluun erityisen virittäytynyt mieli. Kuvakirja muistuttaa myös hienovaraisesti, että jouluna muistellaan kuolleita läheisiä.

Tuomon isä on äskettäin kuollut auto-onnettomuudessa. Äiti on surullinen, ja Tuomo uskoo, ettei voi enää koskaan viettää oikeaa joulua.

 

Tuomo katsoo haikeana leikkivien lasten riemua. Hän uskoo, ettei enää koskaan voi olla iloinen isän kuoleman jälkeen. Eugen Sopkon kuvitusta Winfried Wolfin tekstiin kuvakirjassa Jouluaatto isoisän luona, Lasten Keskus 2004. 

Isoisä kutsuu heidät maalle jouluksi. Luonnonrauha, paksut luminietokset ja isoisän huolenpito rauhoittavat Tuomon mielen.

Tuomo kävi innokkaasti ruoan kimppuun, mutta sitten häntä hävetti oma ruokahalunsa. Isähän oli kuollut ja äitikin niin surullinen… Tuomo lakkasi syömästä. 

Vasta kun äiti hymyili kehottavasti ja söi itsekin, Tuomo jatkoi syömistään. 

Aterian jälkeen äiti sanoi miettivästi: ”Olin ihan unohtanut, miten  kaunista täällä on.” Hetken kuluttua hän sanoi vilkastuen: ”Tiedätkö, että isä on kasvanut täällä? Tämä oli hänen kotinsa. Aikaisemmin kävimme täällä usein, kun isoäitikin vielä eli. Sinä olit silloin vielä hyvin pieni. Sinun isoäitisi oi hyvin ystävällinen ihminen.” Sitten äiti kertoi Tuomolle isoäidistä. 

”Kun hän kuoli, luulimme ettei isoisä tulisi täällä yksin toimeen. Mutta se oli tyhmästi ajateltu. Eihän isoisä ole yksin, hänellähän on metsä ja kaikki eläimet!” Sitten äiti tarinoi isoisästä, kunnes Tuomon silmät pikku hiljaa painuivat umpeen.

Isän vanhan puuhevosen kunnostus lähentää  isoisää ja Tuomoa. Mökin katolle kertyvä paksu luminietos toimii kontrastina mökin lämpimälle tunnelmalle. Eugen Sopkon kuvitusta Winfried Wolfin tekstiin kuvakirjassa Jouluaatto isoisän luona, Lasten Keskus 2004.  

Tuomo saa joululahjaksi kolhiintuneen puuhevosen eikä voi täysin peitellä pettymystään. Isoisä kertoo, että hevonen oli Tuomon isän rakkain lelu. Yhdessä he ehostavat hevosen entiseen loistoonsa.

Saksalainen kuvakirja on kuulaan-kaunis surutyön kuvaus. Eugen Sopkon kuvitus ei sievistele surua ja väsymystä Tuomon ja äidin kasvoilla.