6. luukku: Kaksi pikkutyttöä sotaa paossa

Veronica Leo: Oravansilmät. Suomentanut Ritva Toivola. Tammi 1990.

Ilon Wikland & Rose Lagergrantz: Pitkä, pitkä matka. Suomentanut Laura Voipio. WSOY 1996.

Lapsille ei juurikaan kirjoiteta nykyisin rauhankasvatukseen niveltyviä kirjoja. Nämäkin kaksi tunnetun kuvittajan omiin lapsuusmuistoihin pohjautuvaa kuvakirjaa ovat jo parinkymmenen vuoden takaa, mutta silti yhä lukemisen arvoisia ja ne sopivat hyvin itsenäisyyspäivän teemoihin.

Veronica Leon (s. 1935) Oravansilmät ja 

 Ilon Wiklandin (s. 1930) Pitkä, pitkä matka ovat molemmat  vaikuttavia luku- ja katseluelämyksiä.

Suomenruotsalainen Leo lähetettiin sodan jaloista sotalapseksi Ruotsiin tuttuun perheeseen. Wikland puolestaan asui vanhempiensa avioeron takia Virossa isovanhempiensa luona, kunnes pääsi Ruotsiin sukulaistädin hoteisiin pelastusaluksen kyydissä.

Kummankin pikkutytön pelastukseksi koitui epävarmoissa olosuhteissa ja sodan runtelemassa maassa piirtäminen ja mielikuvittelun lahja.

Sodan mielettömyys konkretisoituu tässä tehokkaasti: tytön punainen villapusero on katseenvangitsija, joka riittää ainakin kuvan katsojan mielikuvissa pysäyttämään myös tankkien etenemisen. Ilon Wiklandin kuvitusta Rose Lagergrantzin tekstiin pohjautuvaan kuvakirjaan Pitkä, pitkä matka, WSOY 1996. 

Wiklandin kuvituksessa sodan valjun-harmaa ja ahdistava mielenmaisema toimii tehokkaana kontrastina lapsuuden huolettomien leikkien värientäyteiselle kuvaukselle. 

Epävarmuudesta huolimatta arki pyritään pitämään sijoillaan ja lapset jopa vasiten hakevat vaaran tuntua hyppimällä keväällä jäälautoilla:

Jotkut pelkäsivät kummitusta, mutta ei tämä tyttö. Kummituksia hän ei pelännyt rahtuakaan. 

Hän pelkäsi vain yhtä asiaa: illalla nukkumaan menoa. Silloin hän muisti, miten yksin hän oli. Ja hän muisti sodan, joka jatkui vain.

Ilon Wiklandin lapsuudenmuistelujen kirjuri, Rose Lagergrantz, on valinnut toimivan tehokeinon kerrontaansa: tyttö nimetään Iloniksi vasta, kun pahimmat sotatraumat ovat jo ohitse. Tätä ennen lukijalle ja kuulijalle ei ole annettu mahdollisuutta samastua tytön tunteisiin suoraan.

Tytön toipuminen rankan sairauden jälkeen tiivistyy hauskasti tähän kuvaan, jossa sukulaistäti vierailee tytön luona sairaalassa. Tyttö piirtää tärkeitä muistojaan niin vinhasti, että lakanatkin värjäytyvät, mutta tärkeintä on, että tyttö on parantunut! Ilon Wiklandin kuvitusta Rose Lagergrantzin tekstiin pohjautuvaan kuvakirjaan Pitkä, pitkä matka, WSOY 1996. 

Sota vaatii tytöltä uhrauksia, kun sotilaat ampuvat tytölle rakkaan samojedin: 

Mutta eräänä aamuna koira ei palannut sisälle. Tyttö kuuli, kuinka se haukkui jäällä ja häntä alkoi pelottaa. Koira haukkui hurjasti, kunnes kuului laukaus. Tyttö ryntäsi ulos... 

… ja kun hän saapui rannalle, hän näki heti mitä oli tapahtunut. Sotilaat olivat ampuneet hänen koiransa. 

Miten ne saattoivat? Kuinka joku voi ampua toisen pienen koiran?Kai siksi, että se oli haukkunut heitä. Mutta koiranhan piti vahtia tyttöä sodalta! 

Sen jälkeen tyttö oli aivan yksin. Hän ei olisi koskaan enää onnellinen, niin hän ajatteli. Hän itki ja parkui eikä syönyt eikä nukkunut.

Veronica Leon Oravansilmät on niin ikään herkän tytön kasvukertomus sodan jaloissa. Wiklandin tavoin myös Leon kuvituksessa harmaa kontrastoi rikasta mielikuvitusta ja unelmointia tehokkaasti.

Sodan runtelema maisemakin näyttää värillisen lasinpalan läpi tarkasteltuna satumaisen upealta. Veronica Leon kuvitusta kuvakirjaan Oravansilmät, Tammi 1990. 

Kuvaus pommisuojaan lähtemisestä on hyvin elämyksellinen: 

Pommikoneet tulevat useimmiten yöllä. Ne luulevat, että silloin ne pääsevät kenenkään näkemättä hiipimään kimppuumme. Mutta ne huomataan jo kun ne ovat kaukana meren yllä, ja silloin alkavat hälytyssireenit soida. Aaltoileva ulvonta tunkeutuu uneeni, ja havahdun pimeään ja kiireeseen. Sukat, villapuserot, takit pian päälle, hoputtavat aikuiset.

Ruotsissa tyttö ihastelee sijoitusperheessä avoimia valaistuja ikkunoita, joihin hän ei ole lapsuudessaan koskaan tottunut. Syyllisyys, turvattomuus ja luottoaikuisen puuttuminen lyövät leimansa tytön olemukseen. Tytölle jakaminen ja huomiosta kilpaileminen monien Ruotsin sisarusten kanssa on vaikeaa.

Ruotsissa tytön on sopeuduttava lastenhoitajan pöydälle levittämään
isoon paperiin, johon kaikki lapset piirtävät yhdessä. Veronica Leon kuvitusta
kuvakirjaan Oravansilmät, Tammi 1990. 

Ja kun rauha vihdoin tulee Suomeen, hän pääsee takaisin kotiin, mutta Ruotsista onkin haikeaa lähteä, kun on juuri sinne kotiutunut. Ja äitikin kohtelee häntä kuin aikuista, ja moittii tytön liian maallisia toiveita. 

Kirjan lopussa on  Suomen sotalapsien historiaa taustoittavat jälkisanat , joissa Leo korostaa omien lapsuudenmuistojensa olevan monien pakolaislasten kohtaloiden vuoksi uudelleen ajankohtaisia.

Tällaisia lähihistoriaan sijoittuvia lastenkirjoja soisi ilmestyvän paljon nykyistä enemmän! 

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille.