5. luukku: Kun pikku karitsa pääsi postiin joulupakettia noutamaan

Tito Colliander: Seitsemän satua. Kuvittanut Kati Bondestam. Suomentanut Kyllikki Härkäpää. 61 sivua. Weilin+Göös 1981.

Tämä viehättävä satukirjahelmi on jo yli 30 vuoden takaa. Ja sadut ovat kokeneet ensitulemisensa vielä sitäkin varhemmin. Esipuheessa Tito Collianderin (1904–1989) tytär Kati Bondestam kertoo isänsä kirjoittaneen sadut jo 1940–50-luvuilla.

Tätä taustaa vasten ei voi kuin ällistellä niiden moderniutta. Sadut ovat lyhyitä, napakkaan muotoon tehtyjä. Metsän ja maatalon eläimet seikkailevat yhdessä lasten kanssa luonnikkaasti ja turhia kursailematta.  

Sadussa ”Merkilliset eläimet" Antti-poika kohtaa variksen, jolla on huopatossut, punatulkun, jolla on villahuivi kaulassaan ja oravan, joka polttaa kuusen oksalla piippua.

Orava otti piipun suustaan.– No mikäs auttaa, se sanoi vähän hämillään. – Tulee edes vähän halvemmaksi, jos on niin höpsy ettei voi olla polttamatta. Olen kyllä yrittänyt jättää koko tupakoinnin, mutta e siitä mitään tule. Lauantaisin minä otan aina sauhut. Onhan nyt lauantai?

Kokoelman seitsemästä sadusta yksi, ”Kun pikku karitsa tanssi”,  sijoittuu joulun aikaan. Karitsa löytää postilaatikosta ilmoituskortin postiin saapuneesta kirjatusta pakettilähetyksestä. Ongelmaksi koituu se, että karitsa ei osaa itse vielä kirjoittaa ja se pyytää apua navetan eläimiltä valtakirjan kirjoittamiseen.

Pieni karitsa kiertää navetassa kysymässä apua pakettipulmaansa, mutta
kaikilla tuntuu olevan verukkeita kieltäytyä avun antamisesta.
Kati Bondestamin tussipiirroskuvitusta Tito Colianderin satukokoelmaan
Seitsemän satua (Weilin+Göös 1981). 

Apila-lehmällä on huono näkö, Poku-hevosen jalka on nyrjähtänyt, Mirre-kissan silmälasit ovat hukassa ja Paavo-koira ei osaa kirjoittaa kirjaimen puolikastakaan.

Mutta Paavo on luonteeltaan hyväsydäminen ja se lupaa lähteä karitsan kanssa yhdessä postikonttoriin pakettia noutamaan.  

Pikku karitsan serkku oli lähettänyt sille Australiasta vaaleansinisen pitsikoristeisen rimssumekon. Karitsa ihastui siihen ikihyväksi ja olisi tahtonut kokeilla sitä heti paikalla. Mutta siihen se ei saanut lupaa.

– Jouluaattona vasta, sanoi karitsan äiti. 

Niin että jouluaaton tullen karitsa puki vaaleansinisen mekkonsa ylleen. Ja kun sitten oli jo oikein jouluyö, se esitti joululyhdyn valossa tanssin kaikille ystävilleen navetassa. Se hyppeli ja pyörähteli niin iloisesti, että kaikki katsojat tulivat hyvälle mielelle.

Jouluaattona kaikki navetan eläimet saavat iloita yhdessä karitsan
kanssa hienosta joululahjasta! Kati Bondestamin tussipiirroskuvitusta
Tito Colianderin satukokoelmaan Seitsemän satua (Weilin+Göös 1981). 

Kyllikki Härkäpäätä on kiittäminen satujen eloisasta suomennoksesta: Eläinten tokaisut ovat omiaan ääneen luettaviksi, ja muutamat nykykorvaan hiukan vanhahtavat ilmaisut tuntuvat peräti raikkailta.

Kokoelman kolme viimeistä satua ovat nekin omintakeisia: "Molopoopus” kertoo jättiläisen kokoisesta miehestä, jolle aiheutuu pituuden takia monta pulmallista tilannetta. 

”Satu karkuteillä” kertoo Kaisan kirjahyllystä karkaavasta sadusta ja ”Hyvänyönsatu pikku linnusta” on absurdi satu, jonka voi ketjuttaa koskaan päättymättömäksi saduksi, aina siihen asti, kunnes uni tulee… Tämä satu koki uudelleen tulemisensa Satusaari-antologian osassa Unien ranta (Weilin+Göös/ WSOY 2004).