Sarjakuvataiteilija
ja kuvittaja Terhi Ekebom (s. 1971) sai eilen Suomen Sarjakuvaseuran myöntämän
Puupäähattu-palkinnon ansioistaan sarjakuvan tekijänä.
Äskettäin
luin Ekebomin uusimman Kummituslapsi-sarjakuvaromaanin
(Asema kustannus 2013). Sain pyynnön kirjoittaa siitä Kuvittaja-lehdessä 1/2014 alkavalle uudelle palstalle, jossa julkaistaan kuvakirjojen ja kuvitettujen teosten
kritiikkejä.
Kummituslapsen arviota
taustoittaessani tutustuin myös Ekebomin aiempaan tuotantoon, ja
ihastuin erityisesti tähän Uusissa maisemissa
-nimiseen sarjakuvaan. Mielestäni se sopii mainiosti myös nuorille, yläkouluikäisille ja sitä varttuneemmille lukijoille.
Kertojana
on ehkä vähän toisella kymmenellä oleva esimurrosikäinen poika, joka joutuu vanhempiensa epävakaan elämäntavan takia muuttamaan jatkuvasti. Kirjassa on
kaksi niukkatekstistä, kuvan ilmaisuvoimaan luottavaa tarinaa. Kuvitus on tehty
siniharmaalle kuitupaperille, joka luo tarinalle poikkeuksellisen salamyhkäisen
tunnelman.
Käsinkirjoitettu tekstitys kuvien alla on pientä ja koukeroista. Tällainen lukemiseen liittyvä pinnistely tuntuu jotenkin oikeutetulta – koska pojallakaan ei ole
helppoa, olisi kohtuutonta, että hänen tarinansa lukeminen olisi täysin vaivatonta! Kuvia
katsoessa tulee syyllinen olo: aivan kuin pääsisi vakoilemaan pojan yksityisiä
hetkiä ilman lupaa.
Ensimmäisessä
tarinassa ollaan autossa ja pakomatkalla – jostakin jonnekin.
Tein takapenkistä oman kotini eikä minulla ollut yhtään hullumpi olla. Sain matkustaa makuuasennossa ja tehdä mitä halusin.
/ Ihan turhaan olin kuvitellut että koulussa oli muka pakko käydä.
Pienperhe
päätyy Ruotsin laivalle. Poikaa laivan ritilärappuset – ja poikkeuksellinen
tilanne? – pelottavat, mutta isä vakuuttaa hänelle, että kaikki järjestyy.
Peliautomaattien
luona poika tutustuu toiseen poikaan, joka neuvoo parhaat peliniksit. Pojat
riehaantuvat yhteisyyden tunteesta ja varastavat ruuhkaisessa laivassa käsilaukun.
Uusi
ystävä haluaisi pitää yhteyttä myös tulevaisuudessa, mutta tarinan
tragiikka paljastuu tässä kohden. Kertojaminä oivaltaa, että hänen on totuttava varmasti vielä pitkään jatkuvaan irtolaisuuden tunteeseen: hänellä ei ole osoitetta eikä ehkä
oikein edes identiteettiäkään uudessa kotimaassa.
Pojan juurettomuuden ja ystävän kaipuu tihentyy riipaisevalla tavalla toteamukseen: "Oli aika ikävää menettää maailman paras ystävä."
Pojan juurettomuuden ja ystävän kaipuu tihentyy riipaisevalla tavalla toteamukseen: "Oli aika ikävää menettää maailman paras ystävä."
Kakkostarinan
voi tulkita jatkoksi edelliselle mutta se on tulkinnaltaan vieläkin monisyisempi. Pojan
perhe asuu nyt autiotalossa. Hän löytää isänsä autosta kondomeja ja vieraita,
perheelle kuulumattomia tavaroita, jotka hämmentävät häntä. Autiotalossa
majailee todennäköisesti myös nuorisojengi, ja poika löytää heidän
pornolehtiään.
Molemmat
Ekebomin sarjakuvatarinat ovat sanomaltaan hyvin lohduttomia, ilman omaa
syytään syrjäytyneen lapsen ahdistuksen ja epätietoisuuden kuvauksia, mutta
silti niistä voi halutessaan löytää myös toivon säikeen.
Pojan
perusturvallisuus on ehkä sittenkin kunnossa. Hänellä on huolehtivat vanhemmat,
jotka jostain syystä ovat ajautuneet viettämään kiertolaisen elämää. Tarinat pohjaavat Timo Teräsahjon novelleihin.
Uteliaana ihmisenä ajattelin ensin hakeutua näiden novellien äärelle ja saada näin lisävalaistusta pojan
elämästä, mutta yht´ äkkiä huomaan, että on mukavampaa saada itse kuvitella
pojan elämä mieleisekseen!
Hei, kommentti ei ihan liity aiheeseen, mutta Vaaskivi-plakaatti tuli kyllä ansiokkaalle henkilölle! Onnittelut! Ja kun piti valita tuosta alta anonyymi, niin tiedoksi, että onnittelijat ovat Taru ja Tarmo.
VastaaPoista
VastaaPoistaKaunis kiitos onnitteluista. Palasin juuri Elävän kirjallisuuden festivaaleilta, joiden yhteydessä Vaaskivi-plaketti jaettiin.
Onneksi olkoon! Oikea osoite! :)
VastaaPoistat Kirsi P
ONNEA ONNEA PALJON!
VastaaPoistaT von L