”Se oli ihmeellinen kukka, mitään sellaista ei tyttö ollut elämässään nähnyt”

Hannu Mäkelä: Tyttö ja unen kukka. Satu lapsille ja aikuisille. Kuvittanut Kristiina Louhi. 43 sivua. Tammi 1996. Ulkoasun suunnittelu Tiina Heikkonen.

Rouva Huulle viherkasvit ovat tärkeitä. Ilman niitä koti tuntuisi peräti kalsealta ja hengettömältä. 

Näin kesällä monet viherkasvit pääsevät ulkoilemaan. Tosin viimeaikaiset taajaan vaihtuvat säätilat ovat kurmuuttaneet monia kasveja: raekuurot ovat silponeet mummonpalsamin lehdet ja isoposliinikukka on ollut vähällä hukkua veteen vaikka onkin lymyillyt omenapuun oksiston suojissa amppelissa.

Kesällä on hauskaa lukea myös lastenkirjoja, joissa kerrotaan kukkien hoitamisesta. Taannoin kirjoitin Lastenkirjahyllyssä Maria Vuorion ja Leena Lumpeen kuvakirjasta Annin päivä, jossa Anni ja hänen ystävänsä valvovat yöllä nähdäkseen yönkuningattaren kukkivan. 

Kummipoikani Kuutti, 6, kuunteli äskettäin samaa kirjaa herkeämättä äitinsä ääneen lukemana.

Hannu Mäkelä on maininnut Zacharias Topeliuksen yhtenä  lukijahistoriansa keskeisenä viitoittajana. 

Yhtymäkohtia topeliaanisen satumaailman ja Mäkelän lastenkirjojen eetoksen välillä löytyykin paljon: Herra Huu on hyvin isänmaallinen ja kotipaikkasidonnainen. Monet Mäkelän lastenkirjojen lapsisankarit ovat myös järkiään punaposkisia, oikeudentuntoisia luonnon oikeuksien puolesta puhujia. Topeliuksella on satuja sairaista lapsista: sellaisen toisinto on myös Mäkelän ja Kristiina Louhen lastenkirja Tyttö ja unen kukka, jossa Liisa käy kuoleman porteilla.

Pikkuruisessa tuvassa sairasvuoteelta jalkeille noussut Liisa saa nyt vastavuoroisesti hoivata kukkia: kastella niitä ja puhella niille kannustavasti. Kristiina Louhen kuvitusta Hannu Mäkelän tekstiin kuvakirjassa Tyttö ja unen kukka, Tammi 1996. 

Kuumeen horteinen uni tarjoaa Liisalle samalla mahdollisuuden päästä toiseen todellisuuteen, unimaailmaan.

Tämä on unta, tyttö järkeili, ja kun uni jatkuu, se auttaa minua. Ja siitä saattaa myös herätä, jos eteen tulee oikein paha paikka. Niinpä tyttö rohkaistui, otti askeleen ja toisenkin, kulki niitylle ja alkoi katsella ympärilleen. 

Pieni oli niitty, pieni ja pehmeä ja vihreä, hyvä sitä pitkin oli kävellä. Niityn laidalla virtasi pikkuinen joki yhtä pikkuiseen lampeen. Ja lammen rannalla oli pikkuinen tupa, samanlainen kuin mummolla oli ollut. Silloin kun vaari oli vielä elänyt. 

Samanlainen, mutta itse asiassa tämä oli vielä pienempi; juuri kuin tytölle tehty.

Tuvasta tyttö löytää monia viherkasveja – muun muassa kliivian, peikonlehden, jucca-palmun, saint-paulian ja tuoksupelargonin. Eniten tyttöön vetoaa kuitenkin jörö, pölyinen ja piikikäs kaktus.  

Kaktus on "jörö, pölyinen ja piikikäs". Karu ulkomuoto kätkee kuitenkin salaisuuden, josta myös tyttö pääsee osalliseksi. Kristiina Louhen kuvitusta Hannu Mäkelän tekstiin kuvakirjassa Tyttö ja unen kukka, Tammi 1996. 

Tytön ihmetykseksi kasvit puhuvat hänelle. Ne maanittelevat tyttöä jäämään tupaan kasveja hoivaamaan, mutta tyttö tuntee viihtymisestään huolimatta outoa vetoa takaisin kotiin. Mutta ennen kotiin lähtöä kaktus haluaa näyttää tytölle jotain todella kaunista.

Kristiina Louhen herkkä akvarellikuvitus tallentaa viherkasvit kukin omina persooninaan. Kuvissa on uhkeaa symboliikkaa, mutta riittävän lapsentajuisessa muodossa. 

Tyttö palaa kotiin ja voimistuu vähitellen ankaran taudin kurimuksesta. Tyttö ilmoittaa äidilleen haluavansa paljon viherkasveja ja myös kaktuksen.  Mutta tämä kaktus ei tytön pettymykseksi puhu eikä pukahda saati muutenkaan osoita viihtymisen merkkejä. Tyttö vierailee vielä kerran unen tuvassa, ja saa sieltä kotiin viemisenä malttia, kärsivällisyyttä ja luottamusta siihen, että elämä ajoittaisista vastuksistakin huolimatta kantaa.

Mäkelän salaviisas satu puhuttelee aikuista ja lasta, kumpaakin tavallaan. Sen merkiksi kirjailija on nimennytkin sadun kuuluvan alaotsikossa sekä lapselle että aikuiselle.