torstai 2. lokakuuta 2014

”Minä olen erityinen. Minä tiedän, miltä tuntuu kuolla”














Terhi Rannela: Läpi yön. Tarina unelmasta, jonka toteuttaminen pelasti yhden tytön elämän, 284 sivua, Otava 2014.Kansikuva Tiina Palokoski: Istock/ Martin Wimmer. 







Terhi Rannelan (s. 1980) syksyn uutuudella on hyvä kansikuva, josta saa kiittää Tiina Palokoskea.

Romaanin ennakkoesittely sai minut ounailemaan, että jo aiemmin mm. toukokuun 2014 Imagessa Salla Simukkaa käsitelleen ison haastattelun yhteydessä lanseerattu ns. sicklit-kirjallisuus olisi toden teolla rantautumassa Suomeen.

Angstin syöverit jäävät kuitenkin melko kesyiksi. Läpi yön -romaanissa seurataan Marian kasvukipuilua 15-vuotiaasta aikuisuuden kynnykselle ja yliopisto-opiskelun aloittamiseen asti. Samanlaista kehityskertomuksen pitkää kaarta Rannela hyödynsi myös hämmentävän vähälle huomiolle jääneessä Taivaan tuuliin -nuortenromaanissaan.

15-vuotias Maria on yrittänyt itsemurhaa kodin lääkekaapista löytyneillä lääkkeillä. Romaanin lopussa selviää, että kyseessä oli läheltä piti -tilanne, joka olisi ilman ystävän reagointia voinut koitua kohtalokkaaksi. 

Tapahtumat siilautuvat Marian päiväkirjamerkintöjen kautta. Kodin ilmapiiri ahdistaa, erityisesti isän mielivaltaisuus, runsas alkoholinkäyttö ja halu kontrolloida esikoistyttären menemisiä. Lukija saa sen käsityksen, että nämä olosuhteet – yhdistettynä päähenkilön herkkään luonteenlaatuun – ovat ajaneet hänet epätoivoiseen tekoon.

Pahan olon syiden ja seurausten pohjustaminen jää silti yllättävän vähäiseksi ja jossain määrin jopa pinnalliseksi siihen nähden, kuinka paljon nykyisin puhutaan nuorten masennuksesta. Kuvaus ei toki ole tällaisenaan viihteellistä ja kepeää, mutta itsemurhayritys vaatisi tällaisessa nuortenromaanissa mielestäni nykyistä syvempää työstämistä. Epäuskottavalta tuntuu sekin, että alaikäisen itsemurhayrityksen jälkeen lastensuojelu ei aloita kovinkaan suurisuuntaisia ja tarkasti kontrolloituja tukitoimia koko perheen jaloilleen saamiseksi ja tulehtuneen ilmapiirin muuttamiseksi.

Tassu kummastelee miksi olen itkenyt tänä kesänä niin paljon. Se katsoo silmiin ja kääntää päätään vinoon, ulahtaa. En jaksa kaataa kaikkea pahaa oloa Tiijan päälle, eiköhän se ole kuullut ja nähnyt tarpeeksi. Olisi helppoa turvautua keinoihin, joihin olen tottunut. 
Muutama viilto käsivarsiin ja pahin kipu liukenee (mutta vain hetkeksi). 
Ei huvita. Viiltoarvet eivät näytä kovin hyviltä kesämekossa, enkä minä jaksa. Ikä vie onneksi pahimman idiotismin mennessään, en ole teini enää. Minun ikäiseni pitäisi jo osata hallita tunteitaan paremmin tai  jos ei hallita niin ainakin säädellä niitä. Vihan ja raivon asteikkoa voi säädellä vähän niin kuin hellan lämpötilaa. 
Entäpä pää täyteen, huulet kenen vaan huulille? Hyi. Ällöttää pelkkä ajatuskin, täysin tuntemattoman hikiset kourat. 
Eikä tämä ole onneksi sellaista kipua. Veitsikipu on paksua, mustaa, verisuoniin valuvaa, mutta tämä on sinertävää, kyyneleiden muotoista, voisiko jopa sanoa haikeankaunista kipua.

Romaanissa kuvataan vuosia 1996–2001 pienellä paperiteollisuuden varassa pyörivällä tehdaspaikkakunnalla. Ajankuvaltaan romaani konkretisoi nasevasti nopeaa nuorisokulttuurin ja mediakulttuurinkin murrosta: sosiaalisen median koukuttavuus ei vielä kosketa Marian ikäpolvea! 

Aluksi Maria haaveilee kirjoituskoneesta ja manailee myöhemmin kuinka paljon rahaa menee kirjoituskoneen värinauhoihin. Rannela antaa nautinnollisia makupaloja lähes parinkymmenen vuoden takaisesta nuoruudesta, johon kuuluvat prinsessa Dianan kuolema, Ellosin postimyynnistä tilattavat muotivaatteet, postimerkkiautomaatti, paikkakunnalle avattu ensimmäinen noutopizzeria, Salatut elämät-  ja Sinkkuelämää -sarjojen alkaminen.

Maria on suorittajatyttö, joka käy vuoropuhelua neiti Kunnianhimon kanssa. Näiltä osin Läpi yön  sohaisee tärkeää aihetta kyseenalaistaen monien Marian ikätovereiden kohtuutonta suorittamispainetta ja neuroottista itsensä tarkkailua.

Maria vuodattaa päiväkirjaansa nuoren ihmisen koko pirskahtelevan tunnerekisterin. Paikoin tahattomankin kepeä tunnelma syntyy osittain Marian vakaasta päätöksestä olla vellomatta itsesäälissä päiväkirjansa lehdillä:

En halua myöhemmin lukea angstisia merkintöjä. Niistä tulee paha olo. En halua aiheuttaa itse itselleni pahaa oloa, nämäkin rivit ovat niillä rajoilla. 
Mutta toisaalta: jääkö elämästäni tärkeä osa tallentamatta, jos en anna periksi itsesäälille? Pitäisikö päiväkirjassa antaa tilaa kaikille mahdollisille tunteille? Ilolle ja onnelle? Vihalle ja raivolle? Surulle, epätoivolle, turhautumiselle, loputtomalle alakulolle, kateudelle? Kuinka monta tunnetta on olemassa? 
Päiväkirjaan mahtuu joka tapauksessa vain pieni osa elämää. Niin paljon tärkeää jää pios ja unohtuu kokonaan. 
Onko tämä päiväkirja kaunisteltu vai liioiteltu? Millainen päiväkirja on täysin rehellinen päiväkirja? 

Romaanin punaisena – ja tytön eheytymisen kannalta tärkeänä lankana kulkee Marian vakaa halu tulla kirjailijaksi. Kiinnostavaa on, että Rannela on mukana alkusyksystä umpeutuneen Otavan nuortenromaanikilpailun raadissa. Mikäli romaani olisi ilmestynyt jo keväällä, kirjoituskilpailuun olisi saattanut tulla huomattavasti 189:ää enemmän käsikirjotuksia, sillä Läpi yön innostaa varmasti monia nuoria unelmoimaan Marian tavoin  esikoiskirjasta!

Rannela tarjoaa lukijalle monia langanpäitä, jotka antavat ymmärtää, että iso osa romaanin tapahtumista ja tunnelmista perustuisi hänen omaan elämäänsä.  

Tällainen kirjailijan itsensä alttiiksi laittaminen ei ole ollut kovin yleistä kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa – Kira Poutasen omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa Ihanaa merta  lukuunottamatta. Niinpä onkin kiinnostavaa seurata, millaista palautetta kirja herättää nuorissa lukijoissa. 

Marika Riikosen Hämeen Sanomiin tekemässä haastattelussa Rannela paljastaa, että haluaisi lähteä kirjan kanssa kiertueelle Tyttöjen taloihin keskustelemaan nuoruuden kipeistä asioista.







3 kommenttia:

  1. Kommenttina näkemykseesi koskien romaanin kuvaamia lastensuojelun toimia: voi kun olisikin niin, että lastensuojelu aloittaisi suurisuuntaiset ja laajamittaiset tukitoimet esim. itsemurhatapauksissa perheiden tukemiseksi.

    Itselläni oli aikanaan jonkin verran tuonsuuntaisia kokemuksia, suunnilleen siltä aikajanalta jota romaani kuvaa, kun olin vielä teini ja nuori aikuinen: monilla ikätovereillani oli monenlaista hätää, enkä itsekään naarmuitta selvinnyt. Harvoja kävi kukaan auttamassa, saati heidän perheitään. 1990-taitteen lama vaikutti siten, että tuolloin ajettiin kaikkia (tuki)palveluita alas. Resursseja ei vain ollut.

    Taitaa moninpaikoin olla ikävä kyllä sama, ellei jopa pahempi tilanne nykyään, kuten uutisista on saanut viimeaikoina usein lukea.

    Tätä taustaa vasten en voi pitää romaanin kuvausta lastensuojelun toimista epärealistisena. Asiasta voinee olla montaa mieltä, ja asialla on monta puolta, mutta varmaan kannattaa perspeektivi pitää avoinna tässä(kin) asiassa: on paljon niitä, jotka ovat pudonneet ns. kaikkien turvaverkkojen läpi. Ikävä kyllä.

    t. Maria

    VastaaPoista

  2. Kiitos Marialle kommentista.

    Kommentillasi on painoarvoa - valitettavasti - entistä enemmän jälleen uuden perhesurman paljastumisen takia.

    Nuortenkirjoissa lastensuojelu, sosiaaliviranomaiset ja koulun terveydenhuolto eivät juuri koskaan saa kovin mairittelevia arvosanoja. Toisaalta koen, että juuri näinä aikoina, jolloin entistä enemmän uutisoidaan lasten ja nuorten pahoinvoinnista, olisi tärkeää nuortenkirjojenkin kautta valaa toivoa, että avuntarvitsija todella saisi tukea ja apua ongelmiinsa.

    VastaaPoista
  3. Valoa onneksi on live-elämässäkin, kuten mm. Yle juuri uutisoi. Toivoa sopii että tällaiset toimiviksi koetut mallit leviäisivät laajemmaltikin!

    http://yle.fi/uutiset/ennaltaehkaiseva_lastensuojelutyo_saastaa_perheita_ja_rahaa/7648880

    VastaaPoista