sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Rouva Suorasuu, älytyyppi ja puiden istuttaja













Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas: Sateessa ja tuulessa, 475 sivua, WSOY 2014. Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen.





Perjantaina vietettiin Tampereen Vapriikin museokeskuksen Valssi-ravintolassa Kirsi Kunnaksen 90-vuotispäivän kunniaksi kansalaisjuhla, jonka järjestivät Pirkkalaiskirjailijat ja Tampereen runoviikko ry. 

Antoisan ja tunnelmaltaan sydämellisen, Kunnaksen nimenomaisesta toivomuksesta myös kaikkea pönötystä kaihtavan illan jälkeen on haastavaa sanoa Kirsi Kunnaksen pitkästä kirjailijan urasta jotain sellaista, mitä ei olisi jo moneen kertaan toistettu hänen merkkivuotensa aikana julkaistuissa haastatteluissa ja uutisissa.

On erinomaisen hienoa, että Kirsi Kunnas sittenkin taipui monien eri tahojen lempeään painostukseen ja maanitteluun ryhtyä elämäkerran kirjoittamiseen yhdessä pitkäaikaisen ystävänsä, emerita-professori Leena Kirstinän kanssa. Leena Kirstinä on elämäkerturina ensisijaisesti kirjallisuudentutkija, lyriikan modernismiin paneutunut ja tarkka tiedenainen, mutta monikymmenvuotinen ystävyys Kunnas-Syrjän perheen kanssa tuo elämäkertaan myös intiimin ja sanalla sanoen elämänmakuisen näkökulman.

Kirstinän urakka tuntuu käsittämättömältä, kun tietää, että hän on samaan aikaan ollut kainaloitaan myöten myös toimittamassa kaksiosaista, vuosi sitten ilmestynyttä suomalaisen nykykirjallisuuden historiaa!

Luin elämäkerran heti tuoreeltaan lokakuussa, muutamalta istumalta, ahmien ja palavissani. Vaikka olen itsekin useampaan otteeseen haastatellut Kunnasta lisensiaatin- ja väitöstutkimulksiani varten ja hänen elämänkäänteensä ovat minulle periaatteessa entuudestaan tuttuja, niin teos oli silti antoisa ja tarjosi uusia impulsseja tutustua Kunnaksen monipuoliseen tuotantoon uusista näkökulmista.

Kirsi Kunnas tunnetaan hyvin kriittisenä ihmisenä: hän viilaa ja viimeistelee tekstejään moneen kertaan, ja hän on myös tarkka sanomistensa siteeraamisesta. Kunnas onkin eittämättä sanellut tarkat rajat sille, mitä elämäkerrassa käsitellään ja mitä jätetään ulkopuolelle. Skandaaleja, paljastuksia ja kohuotsikoita on turha yrittää repiä tästä elämäkerrasta.
Minulla on tapana lukea kirjoja pehmeän lyijykynän kanssa, ja tarvittaessa merkitsen marginaaliin erilaisin hieroglyfein kiinnostavia kohtia. 

Tästä elämäkerrasta löytyykin lukemiseni jäljiltä paljon hymynaamoja osoittamaan joitakin kuriositeetteja, kunnasmaisia tokaisuja ja kirjallisia sattumuksia, jotka kuvastavat hyvin hänen persoonaansa! Verrattomia ovat kuvaukset muun muassa Kirsi Kunnaksesta sotakesältä 1943 Sylvi Kunnaksen  Vihdin Otalammelta hankkiman kesäpaikan remonttimiesten apurina. Lystikäs anekdootti on sekin, että vasta Jaakko Syrjän kanssa naimisiin mentyään Kunnas lakkasi kantamasta käsilaukussaan ruuvimeisseliä!

Olen itse oppinut lukemaan Kirsi Kunnaksen Aikamme aapisen kanssa vuonna 1973. Muistan yhä aapisesta monia tekstejä ulkoa ja pidin suunnattomasti myös Elina Vannisen kuvituksesta. 

Lapsena en tietysti muusta tiennyt, mutta elämäkerta osoittaa myös nasevasti, kuinka moderni ja aikaansa edellä Kunnas oli aapisen tekijänä. 

Kunnaksella ei ollut opettajankoulutusta, mutta siitä huolimatta hänen aapisensa kuvastaa erinomaisesti tuonaikaista peruskoulupedagogiikkaa: Kirsi Kunnas oivalsi, että aapinen on lapsen ensimmäinen opastajansa kirjallisuuteen. Niinpä Kunnas nivoi aapisen aineiston eräänlaiseksi miniromaaniksi, jossa seikkailee Hietasen perhe. Mukana on runoja, loruja ja puhdasta nonsensakin sekä kertomuksia ja tietotekstiä.

Kirsi Kunnas on laskujeni mukaan tehnyt lasten kirjallisuuskasvatusta jo yli 60 vuoden ajan. 50-luvulla hän herätti myös kirjallisen intellegentsian ja kirjallisen kaanonin vartijoiden kiinnostuksen moderniin lastenlyriikkaan, 1960-luvulla hän otti kantaa television ja lastenkirjallisuuden suhteesta ja television vaaroista lapsen kehitykselle, 1970–1980-luvulla hän vastusti selkokieltä ja Grimmin satujen julmuuksien liudentamista. 1990-luvulla hän propagoi iltasatujen lukemisen puolesta ja havahtui myös poikien lukuharrastuksen vähentymiseen.

Kunnas on  vaihtanut puheen poljentoa aina kunkin sukupolven ehdoilla.  Hän kirjoittaa edelleen sähkökirjoituskoneella, mutta tietää silti uskomattoman paljon tietokoneiden biteistä, twiiteistä ja älypuhelimen koukuttavuudesta ja selitys tähänkin löytyy elämäkerrasta: tammikuussa 2013 Kunnas suoritti kymmenpäiväisen tekstinkäsittelyn kurssin! Vuosituhannen taitteesta lähtien hän on vedonnut nykylasten vanhempiin nimittämällä runoa ja lorua lapsen ensimmäiseksi kielipeliksi ja älyleluksi.  

Syntymäpäivähaastatteluissaan Kunnas on niin ikään jatkanut kirjallisuuskasvattajana: nyt hän on huolissaan nuorison aivojen kehityksestä ja erilaisten sähköisten laitteiden turmelevasta vaikutuksesta. ”Kun kuuluu vain piip-piip, jotain on tehtävä”, kiteytti Kirsi Kunnas Vapriikissa. Kunnaksen älyllistä virkeyttä ei voi kuin avoimesti äimistellä!


Kirjailija, akateemikko Kirsi Kunnas esitti museokeskus Vapriikin kansalaisjuhlassa rakastetuimpia lastenrunojaan, suurella sydämellä ja vahvasti eläytyen. Kuva PHH.

Leena Kirstinä kuljettaa jouhevasti Kunnaksen elämäkerrallisia faktoja hänen tuotantonsa analyysin rinnalla. Elämäkerran loppupuolella painotetaan Kunnaksen monia kulttuuriin ja kirjallisuuteen  liittyviä luottamustoimia, ja ison osan saa myös Tampereen perinnepoliittisen yhdistyksen (Pirperpol) aktiivinen kausi 1970-luvulla, jolloin Kunnas oli näkyvänä toimijana vaikuttamassa Tampereen arvorakennusten suojeluun. Kiinnostava osuus on myös Kunnaksen toiminta Raamatunkäännöskomiteassa, jossa hän tarpeen mukaan vaati kokouspöytäkirjoihn myös eriävän kantansa merkitsemistä, jos muoto ja sisältö eivät hänen mielestään menneet yksiin.

Vapriikin juhlassa Kirjailijaliiton uusi puheenjohtaja, kirjailija Jyrki Vainonen, kutsui Kirsi Kunnasta puiden istuttajaksi. Kunnaksen aikuislyriikassa puut ovat keskeinen metafora ja Tiitiäisen satupuu on versonut Suomeen rikkaan ja omavaloisen modernin lastenkirjallisuuden perinteen.

Lämpimät onnittelut tänä vuonna 90 vuotta täyttävälle Kirsi Kunnakselle myös Lastenkirjahyllystä. 









1 kommentti:

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta, rouva Huu! Kateeksi käy tämä Aikamme aapinen - minun sukupolvellani (muutama vuosi aiemmin) ei sitä vielä ollut. Nyt tuntuukin, että joudun etsimään sen käsiini…. :)

    VastaaPoista