Järjestyksessä jo 11:nnet Tampereen pääkirjaston lasten- ja
nuortenosaston järjestämät, edellisvuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaa
luotaavat kirjakutsut osuivat tänä vuonna Kainon nimipäivälle.
Tänäkään vuonna ei silti juurikaan kainosteltu: rouva Huu tykkää
edelleen siitä, että potut sanotaan pottuina, eli että oikeasti huonot tai jopa
vallan luokattomat kirjat saavat kuulla kunniansa – ja vastavuoroisesti
oikeasti hyvät kirjat nostetaan niille kuuluvaan arvoonsa.
Ja kuten jo monena vuonna aikaisemminkin on tullut toteen
näytetyksi, niin tällaisia koko lasten- ja nuortenkirjatarjonnan tukevaan
syliotteeseen ottavia tilaisuuksia tarvitaan entistä enemmän, kun muu lasten-
ja nuortenkirjallisuuden julkinen kirjoittelu ja keskustelu muissa viestimissä
vähentyy.
Mervi Hietanen pureutui taas tänä vuonna lasten ja nuorten
tietokirjoihin. Yksi hänen suosikeistaan oli Pohjolan lasten raamattu (Kirjapaja ), jossa on erilaisia lähestymistapoja Raamatun kertomuksiin.
Kiinnostavat löydöt olivat Kaija Pispan ja Noora Katon Suklaan
matkassa (Reilu Kauppa) ja Luustoliiton kustantama Jenni Tuomelan ja Salla Savolaisen Elmerin löytö. Kirjastonhoitajan näkökulmasta kiinnostavista aiheista tehdyt ja mainiosti kuvitetut kirjat kuitenkin
hukkuvat hyllyyn nidotun ja vaatimattoman ulkoasunsa vuoksi.
Askartelu- ja
kädentaitokirjoissakin näkyy jo tuotteistus, eli ohjeet on kytketty tiettyihin
oheistuotteisiin. Äärimmilleen tämä on viety jo Lego-tuotemerkin alla
julkaistavissa kirjoissa, joissa on heppoisen juonen ohella listoja uusimmista
legopaketeista, joita lapset tietysti haluavat hankkia.
Eläinaiheisten tietokirjojen suosikiksi Hietanen nosti Anniina
Mikaman ja Carlos da Cruzin kirjan Täyttä laukkaa maailman ympäri (Tammi),
jossa on hevosiin liittyvää kulttuurihistoriaa.
Katariina Ahtiainen oli tehnyt vertailua
neljän viime vuoden kuvakirjojen, satujen ja runokirjojen tarjonnan osalta, mukaan lukien sekä kotimaiset että käännökset, ja nimekemäärät ovat selvästi vuosi vuodelta vähentyneet: kuvakirjoissa vuosi 2011
näyttäytyy hyvin runsaana 613 nimekkeellään, kun sitä vertaa viime vuoden 383
nimekkeeseen (tilastot perustuvat siis kirjastoihin hankittuihin teoksiin,
mutta antavat mielestäni suuntaa myös yleisestä kehityksestä).
Lastenlyriikan kohdalla vaihteluväli on pienempää, vuoden 2011 40 nimekkeestä on kuitenkin vähennystä viime vuoteen 11 nimekkeen verran.
Lastenlyriikan kohdalla vaihteluväli on pienempää, vuoden 2011 40 nimekkeestä on kuitenkin vähennystä viime vuoteen 11 nimekkeen verran.
Kuvakirjojen kirjo on nykyisin valtava, ja henkilökohtaiset
pitämykset näkyvät ymmärrettävästi myös esiin nostoissa.
Metson kirjakutsujen
ansiona on, että myös omakustanteet pääsevät isojen kustantamoiden tarjonnan
rinnalla esille. Isojen kustantamoiden tarjonta ei juurikaan Ahtiaiselta saanut
kiitosta. Sitä vastoin useammallakin nostolla tulivat esille mm. Tactic-kustantamon
käännöskuvakirjat ja Tuula Peren yhdennaisen kustantamon Wickwickin kuvakirjat.
Väestöliiton Onnikujan kaverukset –kirjasarjaan (Väestöliitto) rouva Huu lupaa palata mitä pikimmiten. Sarja nostaa monta ajankohtaista tai kiperää lapsen arkeen liittyvää teemaa esille.
Väestöliiton Onnikujan kaverukset –kirjasarjaan (Väestöliitto) rouva Huu lupaa palata mitä pikimmiten. Sarja nostaa monta ajankohtaista tai kiperää lapsen arkeen liittyvää teemaa esille.
Suorasukaisista mielipiteistään tunnettu Matti Karjalainen ei
tänäkään vuonna tuottanut pettymystä. Hän sanoi heti alkuun, että lasten ja
nuorten sarjakuvan osalta vuosi oli vaisu, ellei peräti huonoin moneen vuoteen.
Kotimaista lasten sarjakuvaa ilmestyi vähän. Kotimaisista kustantajista
maininnan ansaitsivat kuitenkin Kutikuti ja Kumiorava.
Kuriositeettina kiinnostava ja varmasti kohderyhmäänsä uppoava on
Ilpo Koskelan Rajalinja (Arktinen banaani) alun
perin Futari-lehdessä julkaistujen sarjakuvien kooste juniorijalkapalloililjoista.
Moraalin heppoisuudesta
Karjalainen nosti varoittavana esimerkkinä mm. jo nimellään ja kansikuvallaankin hätkähdyttävän Hina Sakurandan Veitsi kukkasen kupeella -mangan (Ivrea), jossa
pikaisen juoniselostuksen perusteella oli TODELLAKIN melko arveluttavia henkilöasetelmia.
Vampyyrit jylläävät myös mangan puolella, yhtenä suosikkinaan Karjalainen nosti
esiin Ryodi Hidon Verenhimoiset vintiöt (Sangatsu manga).
Mangaa ilmestyy edelleen paljon ja kirjastonhoidollisesta
näkökulmasta ongelmaksi koetaan vanhempien mangasarjakuvien seisominen
hyllyssä. Nykyiset 12-14-vuotiaat mangafanit eivät lämpene vanhoille sarjoille.
Kirjastojen tulisikin siivota aika-ajoin mangahyllyjään ja hankkia uutta
tilalle.
Karjalainen käytti myös mangan kohdalla ilmaisua ”laarin pohjien
raapimisen julkaisupolitiikka”, joka todennäköisesti oikeuttaisi kustantajia
perkaamaan tarjontaa paljon nykyistä tiheämmällä kammalla.
Katariina Ahtiainen otti toisessa osuudessaan haltuun myös
satutarjontaa ja lastenromaaneja. Hän piti Timo Parvelan & Virpi Talvitien Maukan ja Väykän
naamakirjaa (Tammi) nerokkaana konseptina sikäli, että tässä kirjassa
paljastetaan kaikkien eläinten menneisyyttä ja luonteenpiirteiden kehittymisen
taustoja niin koukuttavasti, että tekee mieli palata myös aiempiin osiin ja
lukea niitä nyt uudessa valossa.
Elisa Marttinen oli Kirjakutsuilla ensimmäistä kertaa esittelemässä
helppolukuisia lastenkirjoja. Yleisökeskustelua syntyi hieman liittyen
Kustannus-Mäkelän suuraakkosin ja/tai tavutettujen kirjojen runsauteen. Onko
siitä haittaa vai hyötyä, kun koululaiset ottavat lukutaidon kuitenkin haltuun
suoraan pienaakkosten kautta. Yhtä totuutta tähänkään pulmaan ei silti ole.
Marttinen ei nostanut suurta haloota kotimaisen helppolukuisen
vähentymisestä. Vau-kirjat -kirjakerho on näemmä laajentanut tarjontaansa myös
lastenromaaneihin. Kiinnostavana uutuutena Marttinen esitteli Annie Barrowsin Isa + Bea -sarjan
kahdesta ystävyksestä, joista toinen on mieltynyt taikuuteen.
Kiinnostava oli Marttisen havainto, että kotimaisissa
koulumiljööseen sijoittuvissa lastenromaaneissa tytöt ja pojat ovat luontevasti
ystäviä keskenään, siinä missä esim. Kahjo kouluni -sarjassa tytöt ja pojat
jatkuvasti sotajalalla.
Tuija Mäki oli nuortenkirjallisuuden esittelyssä ymmärrettävästi
rajautunut itsenäisiin romaaneihin tai uuden sarjan aloittajiin. Mäen havainto
kiusaamisteeman säilymisestä nuortenromaanien kestoaiheena oli osuva: vaikka luulisi, että
kaikkeen ”erilaiseen” olisi nykymaailmassa jo totuttu, niin nuortenkirjoissa
kiusattavia ja kiusaajia riittää yhä. Mäki myös nimitti näitä kirjoja nasevasti
”pahan mielen kirjoiksi”.
John Boynen Leijuva poika (Bazar) sai Mäeltä ansiokkaan analyysin.
Vilja-Tuulia Huotarisen sinänsä laadukas Kimmel sai ansaitusti moitteita liian
pienestä fontista, joka voi karkoittaa monia lukijoita.
Kotimaisista
sarjan avauksista Mäki nosti esiin mm. Satu Heimosen Suokaislan suloinen Cecilian (Kustannus-Mäkelä),
jossa oli kissateeman lisäksi luontevaa aikuisten kuvausta. Sitä vastoin Mäki ei juurikaan
lämmennyt kotimaisille hevoskirjoille, jotka antavat hänen mielestään aika arveluttavaa
mainosta ratsaustusharrastukselle: järkiään kaikissa hevoskirjoissa tallilla oli
skismaa ja kateutta ja kiusaamista. Uusien hevoskirjojen parhaimpiin hän nosti Lauren St
Johnin Yhden dollarin hevosen (Nemo), joka kaikesta paatoksestaan huolimatta tyydyttää myös muita kuin heppatyttöjä.
Virolaisen Silvia Rannamaan Kadrin päiväkirjan (Savukeidas) tyttökirjanostalgia sai niin ikään
kiitosta ja ihmetystä siitä, ettei tätä sikäläistä klassikkoa ole aiemmin
suomennettu. Mäki peräänkuulutti myös enemmän hyviä käännöskirjoja muiden maiden nykynuorten
elämästä, ja ainoat esimerkit löytyivät aikuistenkirjallisuuden puoellta, mm. italialaisen Silvia Avallonen Teräs (Minerva), joka kertoo 13-vuotiaista tytöistä
teollisuuskaupungissa.
Matti Karjalaisen ja
Tuija Mäen yhdessä lukema fantasia piti sekin sisällään monia kiinnostavia
havaintoja. Kotimaisen fantasian määrä on pitänyt kutinsa neljän vuoden
seurannassa, mutta käännösten määrä on selvästi vähentymässä. Moni pidempi
sarja on päättynyt, ja nyt jää nähtäväksi, tuleeko niiden sijalle uusia
tekijöitä, vai vähentyykö käännösfantasia tulevaisuudessa entisestään.
Viime vuoden käännösfantasiassa oli Matti Karjalaisen havaintojen
mukaan poikkeuksellisen paljon raakaa väkivaltaa.
Karjalainen nosti omana suosikkinaan Alex Scarrowin Time riders
-sarjan Tuomiopäivän koodin (Buster Nordic), jonka suomentamisen kustantaja jättää tiettävästi kesken tähän kolmanteen osaan. Yleisöstä kehotettiinkin organisoimaan joukkokirjettä kustantajalle aikeen estämiseksi.
Kun kirjoja esitellään puolen tunnin paketeissa kymmenittäin, ei
tietenkään voi paneutua yksittäisten teosten nyansseihin kovin
perusteellisesti.
Tuija Mäen ja Matti Karjalaisen yhteisanalyysissä Maria
Turtschaninoffin Maresista kiinnitettiin poikkeuksellisesti huomiota
teoksen upeaan kieleen: ”harva nuorille kirjoittava kirjoittaa yhtä kauniisti” … joskaan kirjaa ei suositeltu luettavaksi juuri ennen nukkumaan menoa. Matti
Karjalainen oli nyreissään Maresin liian yksipuolisesta mieskuvasta, mutta
kiitteli, että ehkä juuri sen vuoksi tästä kirjasta on sukeutunut sekä
kirjastotiskissä että netissä mielenkintoisia keskusteluja!
Kirjakutsujen viimeisen puheenvuoron käytti Niina Salmenkangas, jonka
lastenmusiikin katsaus oli konkreettisuudessaan kiinnostava havainnollisine musiikkinäytteineen.
Rouva Huu on aina fanittanut Tohtori Orff ja herra Dalcroze -yhteyttä,
ja Orffien uusin Haloo Kalevala tulee kuuntelulistalle välittömästi.
Salmenkangas piti levyä erityisen otollisena yläkoululaisille Kalevala-jakson elävöittäjänä.
Rouva Huun kirjakutsujen summauksesta jäi pois monta kiinnostavaa kirjaa, mutta näidenkin kanssa pääsee jo pitkälle. Eri alustajien esiin nostamien kirjojen kirjalista löytyy täältä.
Kiitos taas asiantuntevasta ja tuhdista kattauksesta kaikille alustajille.
Kiitos taas asiantuntevasta ja tuhdista kattauksesta kaikille alustajille.
Maresista pienen makustelun jälkeen nousi minulle naiset vastaan miehet asetelman lisäksi myös kristinusko vs. muut uskonnot. Tai ainakin minulle Maresin naisluostari näyttäytyi kristillisen perinteen ideaaliluostarina (+maaginen twisti) ja väkivalta ja kunniamurhaperinne oli 'muiden tapa'. Ja nämä muut eivät tietenkään kunnioittaneet saaren luostarin arvoja.
VastaaPoistaEli vaikka minullakin on pientä nihkeyttä Maresin joitain kohtia vastaan, niin kirjallisia ansioita teoksella on kiistattomasti. Ja kirjoista on aina mukava keskustella :)
VastaaPoistaMarkku, kiitos myös tästä kiinnostavasta näkökulmasta Maresiin. Lasten- ja nuortenkirjojen ylläpitämästä moraalista, etiikasta ja asenteista pitäisi keskustella paljon nykyistä enemmän. Eikä sen keskustelun tarvitse olla inttämistä ja vastakkain asettelua, vaan havaintoja ja niiden rakentavaa ääneen miettimistä.
Tuohon helppiskirja-asiaan voisin kommentoida sen verran, että tikkukirjaimilla kirjoitettuja ja myös tavutettuja kirjoja kysytään nykyään aika usein. Kyseessä yleensä lapsi, joka on oppinut lukemaan jo ennen kouluun menoa. Joten onneksi niitäkin kirjoja on tullut viime vuosina uusia koska vanhat Pekka Puupäät on jo niin kuluneita, liian paksuja ja liian täyteen ahdettuja.
VastaaPoistaKaikenlaisia helppiksia siis tarvitaan vaikka koulut enemmän suosivat pienaakkoskirjoja.
VastaaPoistaArja, näinhän se on, ja tilanne taitaa olla se että yhä useampi lapsi oppii nykyisin lukemaan ennen eskaria ja ekaluokkaa, ja siksikin tarvetta näille tavu-tikkukirjainkirjoille on entistä enemmän. Annetaan siis kaikkien kirjojen "kukkia".