” Sinun ikäisesi ovat kyllä yleensä vähän sekaisin”

Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema, Myllylahti 2015, 287 sivua.

Realistispohjaisia nuortenromaaneja ilmestyy entistä enemmän pienten kustantamoiden kautta. Yksi tämän kevään harvoista esikoisnuortenromaaneista on Briitta Hepo-ojan (s. 1988) Siilin kuolema. Hepo-oja on opiskellut kirjallisuutta Oulun yliopistossa ja asuu nyttemmin Helsingissä.

Siilin kuolema on puitteiltaan varsin perinteinen kasvutarina. Keskiössä on pohjoisessa Suomessa asuvan nelilapsisen perheen toiseksi nuorin, 15-vuotias Arttu, jonka tunneherkkyys hämmentää muita perheenjäseniä. Kahden isoveljen murrosikä on nähtävästi mennyt kivuttomasti, sillä vanhemmat huolestuvat perheen mustan lampaan edesottamuksista todella voimallisesti. Tosin isä toteaa, että "sinun ikäisesi ovat kyllä yleensä vähän sekaisin". 

Nykyisin nuortenromaaneissa on tapana heti alkuun tyypitellä nuoret päähenkilöt ja monille annetaan romaanin mittaan myös jokin neurologinen ”diagnoosi”. 

Äskettäin julkistetun Otavan nuortenromaanikilpailun voittajakäsikirjoituksessa, Nadja Sumasen Rambossa, päähenkilönä on 15-vuotias ADHD-poika. Maria Aution Varjopuutarhassa (Karisto 2014) keskushenkilö, Pihla, on autisti. Paniikkihäiriö mainitaan sekin taajaan monien nuortenkirjojen sankarittarien ominaispiirteenä.

Tuntuu siltä, että nuoruus itsessään ei enää perinteisine mielen myllerryksineen riitä – tarvitaan jokin lisämauste, jonka arvellaan herättävän lukijassa kiinnostusta.

Arttu on hyvä analysoimaan itseään ja tuntojaan. Siihen nähden, että hän on selvästi ollut aina herkkä lapsi, vanhempien reaktiot tuntuvat nyt teini-iässä hieman ylimitoitetuilta:

Enää en pelkää pimeää tai mörköjä niin kuin lapsena, mutta muita pelkovammoja on senkin edestä. Suljetut paikat kammottavat, liiallinen väenpaljous ahdistaa. En pidä hisseistä enkö suostu kiipeämään korkealle, ainakaan jos sieltä näkee alas. Lentokoneet  ovat pahimpia. Mua alkaa ahdistaa niissä, mikä on huono juttu, jos tykkää matkustella. 

Isän mielestä mun piti ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Eihän mulla ollut oikeastaan mitään valittamista: mulla oli katto pään päällä, mä en nähnyt nälkää eikä mua ollut koskaan lyöty.

Isä ei tajunnut, ettei mulle tarvinnut tapahtua mitään pahaa, riitti, että kuvittelin jotain tapahtuvan.

Perheen kesälomamatkalla isä ajaa vahingossa autolla siilin yli. Arttu menee tapahtumasta suunniltaan ja pakottaa muun perheen osallistumaan siilin hautaamiseen. Poika soimaa isäänsä tapahtuneesta vielä pitkään jälkeen päin. 

Arttu tutustuu löytöeläinkotitoiminnassa mukana olevaan Neattaan, karismaattiseen tyttöön, joka vetää pojan mukaan eläinsuojeluliikkeeseen ja usuttaa myös kyseenalaistamaan perheen arvoja. Näiltä osin Hepo-ojan teemavalinnat osuvat yksiin viime aikoina ilmestyneiden eläin- ja luonnonsuojeluliikettä ja kansalaistoimintaa sisältävien kaunokirjallisten teosten kanssa. 

Arttu kapinoi monin tavoin vanhempiensa periaatteita ja putkiaivoisuutta vastaan: muun muassa silpomalla äidin perintöturkin ja viherkasvin, ryhtymällä hetken mielijohteesta kasvissyöjäksi, leikkauttamalla itselleen irokeesin ja heittämällä klassisen musiikin levykokoelmansa parvekkeelta alas.

Perheessä ei ole puutetta rahasta: äiti on sisustusarkkitehti ja isä toimitusjohtaja. Raha ei kuitenkaan tee lapsia onnelliseksi, tuntuu Hepo-oja nuortenromaaninsa kautta viestivän. 

Hepo-oja kirjoittaa sujuvasti, dialogi on pääosin eloisaa, mutta hienoinen tyhjäkäynti kerronnassa ja vanhempien kerta toisensa jälkeen toistuva asenteellinen ja ”paperin makuinen käytös” puuduttaa pidemmän päälle. 

Perheen dynamiikan kipupisteisiin paneutumisen sijasta isä ehdottaa pojalle terapiaa, jossa tämä voisi kelata ongelmiaan ammattilaisen kanssa.

Artun kapinointi jää lopulta aika pliisuksi. Artun siirtäminen erityisluokalle tuntuu sekin melko perusteettomalta ratkaisulta ja loppukliimaksiin tarvitaan koko perheen katumusta ja anteeksipyyntöjä sairaalavuoteen äärellä. 

Äiti keksii lopulta – varmasti omaksi huojennuksekseen – pojalle diagnoosin ilman lääkärienkin apua: äiti arvelee, että Artulla on peilituntosynestesia, josta äiti on lukenut tiedelehdestä:

– – – Äiti luki sellaisia juttuja huvikseen, kun muut jotkut muut lukivat sarjakuvia. ”Siinä kerrottiin, että jotkut ihmiset tuntevat kipua kun he näkevät sitä, heidän aistinsa ikään kuin ovat vähän sekaisin Ajattelin sinua. Että se sopisi sinuun.” 

”Miten sitä hoidetaan?” 

”Ei sitä voi hoitaa”, äiti sanoi. ”Ei se ole sairaus. Se on ominaisuus." 

Sen kanssa pitää vain opetella elämään.” 

”En mä halua.” 

”Ehkä sinä totut. Ei se haittaa.” 

Kirjan kansikuva (jonka tekijästä ei löydy mainintaa takakannesta tai esilehdeltä) on harmillisen epäkiinnostava. Profiilikuva on jähmeä eikä herätä uteliaisuutta päähenkilöä kohtaan toivotulla tavalla.