”Tyttö, jota metsän pitkähampaiset kuuntelevat”

Mervi Heikkilä: Louhen liitto. Haamukustannus 2015, 151 sivua,  kansikuva Riikka Nikko.  

Mervi Heikkilä on laventamassa repertuaariaan lastenrunoista nuorison suuntaan. Viime vuonna ilmestyi Heikkilän ja  Jussi Matilaisen varhaisnuorten/nuorten kertomuskokoelma Kummajaisten kylä,  joka on ehdolla LukuVarkaus –palkinnolle. 

Kalevalan päivänä julkistettu Heikkilän Louhen liitto on nuortenromaani.

Se on muodoltaan ihailtavan napakka, vain 149 sivua. Myös luvut ovat riittävänä lyhyitä ja juoni etenee rivakasti ja lukijaa koukuttavasti. 

Heikkilä sommittelee juonen näppärän omintakeisesti suomalaisen kansanperinteen ja muinaishistorian pohjalle.

Vaikka romaanin aikajänne ulottuu aina 1500-luvun noitavainoihin asti, niin silti teos on tiukasti paalutettu nykyhetkeen. 

9. luokkalaisen Roonan maailmalta putoaa pohja pois, kun hän saa kuulla, ettei hänen äidiksi luulemansa Birgitta onkin todellisuudessa kasvattiäiti.    

Roonan biologinen äiti, Valpuri, haluaa kiireesti tavata tyttärensä. Roonan suvun juuret juontavat Romentolan perinnetilalle, jonne hän lähtee vastahakoisesti heti kesäloman alkamisen jälkeen itselleen entuudestaan vieraiden ihmisten hoteisiin. 

Roona on toki aina tiennyt olevansa erilainen kuin muut ikäisensä. Hän on pienestä pitäen halunnut puuhamaita enemmän Ähtärin eläinpuistoon ja Korkeasaareen. Luontokuvausharrastuksessaan hän on huomannut, että saa yhteyden eläimiin ja pystyy jopa vaikuttamaan niiden käytökseen!  

Hauskasti romaani antaa huutia Lönnrotin Kalevalalle:

– Roona, kaikki meistä eivät elä samassa maailmassa. Vanhoille tämä maailma on vähän toisenlainen. Siis todella vanhoille. Esimerkiksi sellaisille, jotka ovat syntyneet jo 1500-luvulla ja tehneet vaikka mitä. Niin kuin vaikka käyneet… Tuonelassa, äitini selitti katkonaisesti. 

– Häh? 

Tiesin taas kuulostavani idiootilta, mutta en saanut suustani ulos mitään järkevämpää. 

– Louhen liittoon kuului, että saatiin tulla takaisin, tai jouduttiin. Me ollaan täällä pitämässä Louhen omasta huolta. Riistamaista, kalavesistä, karjasta, Valpuri selitti. 

– Louhi, siis se Kalevalan Louhi? 

– Lönnrotin Louhi, pyh! Valpuri melkein sylkäisi. 

– Sen miehen nimeä ei täällä ääneen lausuta, pelkkää valetta Louhesta, valetta! Lönnrot pilasi Louhen pyhän nimen ja maineen laittamalla sen Pohjan Akalle. Louhi on kasvun jumala, äiti ja synnyttäjä. Hän oli vanhoista mahdeista viimeinen, joka enää välitti ja kulki maan päällä. Mutta papit, ne mustat korpit, ja kateelliset isännät ja emännät pilasivat kaiken. Syyttivät noituudesta, polttivat ja mestasivat meikäläisiä. Varastivat Louhen karjaa, pilasivat kalavesiä, niittivät heinäsuot, veivät karjaonnen. 

Valpurin ääni kohosi, silmät kiilsivät pelottavina ja kasvot vääntyivät rumiksi ikivanhasta vihasta. Astuin vaistomaisesti askeleen taaksepäin. 

– Lönnrot oli oman aikansa lapsi. Kalevalan kokoaminen oli valtava uroteko, ei voi vaatia, että kaikki yksityiskohdat olisivat ihan kohdallaan, äiti lepytteli.

Valpuri tarvitsee Roonan apua päästäkseen Tuonelasta tulleen pahan hengen jäljille. Vaikka Roona murroiän uhmassa luokitteekin Valpurin hoitolaitokseen kuuluvaksi muinaisjäänteeksi, joka pudottelee puheenparteensa vanhan kansan viisauksia ja ennusmerkkejä, niin vähitellen luottamus outoon naiseen kasvaa, ja samalla tytön tietämys oman identiteettinsä vivahteista antaa hänelle uusia voimia. Kaveripohjalta alkanut ystävyys Roonan tavoin luontokuvauksesta innostuneen Aleksin kanssa vankentuu seikkailun kliimaksissa lukijan odotusten mukaisesti.

Roona lähtee Valpurin kanssa mystiselle matkalle Turkuun. Takaisin  Romentolaan palaamisen jälkeen otetaan yhteen pahan kanssa niin, että hengenlähtö on lähellä.   

Louhen liitto todentaa taas hauskasti, kuinka tietyt painotukset ja aihepiirit näyttävät yleistyvän lähes kertaheitolla samanaikaisesti:  Mervi Heikkilän nuortenromaanissa on paljon samaa mystiikan ja nykynuoruuden risteytymää kuin Sari Peltoniemen muutaman vuoden takaisissa nuortenromaaneissa (Tammi). Vahvojen, karismaattisten naissankarien osalta se tuntuu niin ikään olevan liittoutunut Maria Turtschaninoffin Maresin ja kevään esikoiskirjailijan Iida Sammaliston Tähtimosaiikin (Otava) kanssa. 

... ja manan majoilla tai kuolleiden valtakunnassa käyminen tuntuu sekin olevan nuortenkirjoissa vähin erin melkein arkipäiväistymässä (vrt. Jenna Kostetin Lautturi, Robustos 2014,  ja Henrika Anderssonin Sirpale sielua, Schildts & Söderströms 2014. 

Louhen liittoon on tehty Kalevalaan niveltyvät tehtäväpaketit 6.–9.-luokkalaisille ja ne löytyvät Haamukustannuksen materiaalipankista.

Kirjan suurin ongelma potentiaalisen lukijakunnan houkuttelun kannalta liittyy sen visuaalisen ilmeeseen. Neliskulmainen nidottu formaatti yhdistää Haamu-kustannuksen kaikkia julkaisuja. Perinteisestä nuortenkirjasta poikkeava koko ja sidosasu voi olla lukijoiden kannalta jopa houkutin (sama formaatti oli myös Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa -romaanissa). 

Riikka Nikon patsaan tai toteemin kaltainen kansikuva silmänsä sulkeneesta ja sisäänpäin kääntyneestä Louhesta hirvensarvineen ei kuitenkaan tee oikeutta vetävälle tarinalle. Samankaltainen kansikuvan liian pysähtynyt tunnelma vaivasi myös Hannele Huovin hienoa varhaisnuorten ja -nuortenromaania Höyhenketjua (Tammi 2002). Liian staattinen kansikuva ei nuorta lukijaa oman kokemukseni mukaan liiemmin houkuttele.