”Kaikki ei nyt aivan mennyt niin kuin sadussa”

Hannu Mäkelä: Olipa kerran – ja monta kertaa. Kuvittanut Marika Maijala. 225 sivua. Paasilinna 2015.

Parhaillaan vietettävän valtakunnallisen lukuviikon kunniaksi Lastenkirjahyllyssä luetaan nyt Hannu Mäkelän viime vuonna ilmestynyt lastenromaani Olipa kerran – ja monta kertaa.

Kiinnostuin kirjasta taannoin jo ennakkotietojen perusteella. Innan paras ystävä Malla kuolee pitkään sairastettuaan. Malla haluaa lahjoittaa kaikki hänelle rakkaat kirjat Innalle. 

Ystävän kirjoista tulee Innalle läheisiä ja ne lohduttavat häntä suuressa surussa:  

Tässä nämä ovat, tahdon että sinä otat nämä ja pidät näistä hyvää huolta. Nämä ovat kirjoja vain ja sitten eivät. Ne pyytävät sinua mukaansa, ja minä toivon että uskallat lähteä. Muista, jos joskus tuntuu liian oudolta tai jännittävältä, pane kirja vain kiinni ja avaa uudestaan seuraavana päivänä. Niin on heti helpompi olla.

Inna ei selvästikään ole alun alkaen mikään himolukija. Hänen kerrotaan lukeneen äidin lempikirjan Pieni runotyttö, mutta kirjahyllyä tytöllä ei ole entuudestaan laisinkaan!  

Pitkänhuiskea Iina purkaa ystävänsä lahjoittamia kirjoja laatikoista.
Marika Maijalan tunnusmerkkinä ovat pitkäraajaiset, sirot hahmot.
Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Olipa kerran… ja monta kertaa (Paasilinna 2014). 

Isä pystyttää autotallissa lojuvan Lundia-hyllykön Innan huoneeseen. Kirjastossa Inna kokoontuu ystäviensä kanssa lähinnä tietokoneen ääreen:

Päivä oli pitkä ja piimää täynnä, mutta silti mentiin koulun jälkeen kirjastoonkin hetkeksi. Siellä Inna istui koneen ääressä muiden tuttujen kanssa, niiden jotka olivat Mallan tunteneet ja tästä pitäneet. Pirre ja Sonja siinä olivat. Puhuttiin hiljaa, melkein kuiskaten. --

Olipa kerran … ja monta kertaa on toteutukseltaan uskollinen Hannu Mäkelän aiemman lastenkirjatuotannon kanssa: siinä on sekoitus syvämietteistä filosofiaa, kaunokielistä kerrontaa ja absurdiakin mielivaltaa erityisesti tavassa, jolla oikullisesti hypähdellään lastenkirjaklassikosta toiseen.

Inna tekee tuttavuutta myös Punahilkan ja suden kanssa. Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Olipa kerran… ja monta
kertaa (Paasilinna 2014). 

Kirjan kimmoke ja lähtöideä on ollut hyvä, mutta vuolaudessaan – tai kustannustoimittamisen vähäisyyden vuoksi – kirja valitettavasti aika-ajoin hukkaa hienon ideansa. Lukemisesta saatava ilo, lohtu ja viisaus jätetään rivien välistä itse löydettäväksi.

Jälleen kerran tulin miettineeksi sitä, miksi lasten- tai nuortenromaaneissa edes olisi aina tarpeen ilmoittaa päähenkilön ikää. Romaanin alun perusteella arvioin Innan olevan korkeintaan kymmenvuotias ja siksi hämmästuin, kun myöhemmin kerrotaan tytön olevan jo yläkoululainen, jäljellä on vielä yksi luokka ennen lukioon siirtymistä! 

Hiukan keinotekoista huolipuhetta toisteleva äiti ihmettelee, leikkiikö Inna vielä pehmoleluilla ja on huolissaan tyttärensä syömisistä:  

Ne sanat, joita äiti ei lausunut ääneen olivat anoreksia ja bulimia, nuo vähän niin kuin eksoottisten eläinten nimet. Lihoa ei saanut, laihtua piti, vaikka luurangoksi. Niistä puhuttiin, ajatuksia liikkui kaikkialla. Jos ne olivatkin jotain bakteereita tai viruksia, jotka tarttuisivat huomaamatta?

Toisaalla myös Iinan isä manaa Aspergeria ja ADHD:ta ja äiti mainitsee sanojen sotkemiselle oman oireyhtymänsä. Tällainen nykyisin niin trendikäs tarve laputtaa kaikki poikkeava käytös tuntuu jotenkin tyyten vieraalta Mäkelän moniarvoisuutta korostavassa ja niukoin vedoin nykyaikaan sidotussa lastenkirjamaailmassa.

Mäkelä kirjoittaa elämyksellistä ja kauniisti soljuvaa kieltä, jota harvoin tapaa lastenromaaneissa:

Kevät ei nyt tullut keikkuen vaan ryminällä. Itse asiassa päivissä oli jo kesän tuntua. Iltaisin valoa riitti. Ei tarvinnut enää kyyhöttää lampun valossa, vaan ikkunan eteen piti oikein vetää verhoja jottei aurinko paistaisi silmiin – sen säteet lensivät idästä matalina suoraan Innan ikkunaan ja pysyivät siinä aina vain kauemmin kuin liimattuina.

Unen ja valveen rajamailla – tai Mallalta saatuja kirjoja lukien – Inna pääsee seikkailemaan paitsi klassisten satujen monien satuhahmojen niin myös Nalle Puhin, Pikku prinssin, Tarzanin, Rudyard Kiplingin monien ihmis- ja eläinhahmojen, Peppi Pitkätossun ja Joulupukin kanssa.

Romaanista voi halutessaan löytää myös juonteen kirjallisuusterapiasta. 

Joku toinen kirjailija olisi varmasti kirjallisuuspedagogisesti valveutuneena listannut nämä kymmenet teokset kirjan loppuun, mutta Mäkelä jättää tunnistamisen ilon kirjan eri-ikäisille lukijoille. 

Mukana on paljon Mäkelän ikäpolven omia lapsuuden lukuelämyksiä, joista hän on kertonut omassa osuudessaan toimittamassani teoksessa Matka mielikuvitukseen, lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista  (Tammi 2004), mm. Barbra Ringin Peik, Booth Tarkingtonin Penrod – erään poikaviikarin seikkailut, Raymond Mooren Hymy-Pekka ja Johan Fabriciuksen Kapteeni Bontekoen laivapojat.

Tämä lastenromaani sopii hyvin sanataidekoulutukseen, lukudiplomin sytykkeeksi tai lasten kirjapiirissä käsiteltäväksi. Tehtäväksi voi antaa leikkimielisen kisan, kuka löytää kirjasta eniten viittauksia lastenkirjallisuuteen!