Lasten ennakkoluulottomuus koituu koko yhteisön parhaaksi

   

Roope Lipasti: Viikinkisolmu. 189 sivua, WSOY 2015.

Historiallisia lasten- ja varhaisnuortenromaaneja ei ole vähään aikaan juurikaan ilmestynyt; huomattavasti enemmän on ollut tarjontaa erilaisista fantasiaan sijoittuvista aikamatkoista. Roope Lipasti on harvoja alakouluikäisille kirjoittavia suomalaisia mieskirjailijoita, eli senkin vuoksi hän on painonsa arvoinen kultaa!  Ilahduttavaa on myös se, että hän ottaa haltuunsa aina uusia aiheita ja miljöitä pitkäkestoisten sarjojen sijaan.

Viikinkisolmu sijoittuu nimensäkin mukaisesti muinaishistoriaan. Jälkisanoissa kirjailija paljastaa, että kuvitteelliset tapahtumat sijoittuvat Turun lähistöllä Liedossa sijaitsevalle Linnavuorelle. Linnavuoren läheltä löydettiin vuonna 1898 hopeakätkö, 900 hopearahan kokoelma, jonka on arveltu olevan peräisin 1060-luvulta. Tämä aarrekätkö on kiinnostavasti upotettu Viikinkisolmun juonenkäänteisiin ja Lipasti antaa näin yhden tulkintavaihtoehdon sen alkuperästä.

Roope Lipasti on kehitellyt kolmen erilaisista taustoista peräisin olevan lapsen ystävyyden tarinan. Maanavilja,  luonteeltaan utelias ja tytöksi poikkeuksellisen uskalias sepän tytär, asuu Linnavuorella, jonne on vaikea hyökätä. Samanikäinen Pekko tulee kauppiaiden mukana Linnavuorelle ja tyttö ystävystyy oitis hänen kanssaan. Pekko on menettänyt perheensä pahamaineisen viikingin, Olavin, hyökkäyksessä.  

Olavin rosvojoukot hyökkäävät myös Linnavuorelle ja tekevät pahaa jälkeä. Lapset löytävät rosvojoukkion lähdön jälkeen pahoin haavoittuneen pojan, Egilin. Pekon ja Maanaviljan oikeudentunto voittaa ja he hoitavat vihollisten leiriin kuuluvan pojan terveeksi parantaja Hyvälemmen suosiollisella avustuksella.

Hyvän ja pahan asetelmissaan Viikinkisolmu tuo mieleen Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttären, jossa niin ikään lasten suopeus muualta tulleita kohtaan koituu lopulta koko yhteisön onneksi. Lipasti punoo ystävystymisen tarinaan mustasukkaisuusdraamaa ja sopivasti taistelukohtauksia sekä tyttö- että poikalukijoiden mieltymyksiä ajatellen. 

Mielettömän sodankäynnin ja lapsiuhrien pohdiskelun kautta Viikinkisolmusta löytyy aineksia pohtia myös nykyuutisten otsikoiden takaa löytyviä ihmiskohtaloita.

Historialliset detaljit, luonnon kuvaus ja ihmisten tuon aikainen maailmankäsitys tulevat maltillisina annoksina selkeästi muotoillussa ja eloisassa tekstissä esiin:

Elettiin sitä aikaa vuodesta, kun pimeä ei tullut koskaan, mutta jossain vaiheessa iltaa aurinko kävi kastautumassa veteen sillä lailla varovaisesti, niin kuin keväällä kokeilisi varpailla, joko uskalsi hypätä uimaan. Ilma viileni eikä ollut aivan niin kirkas, valo muuttui oranssiksi. Ylös Linnavuorelle sytytettiin nuotio, jonka ääreen kaikki kyläläiset ja heidän vieraansa kokoontuivat. 

Vanha Utujoutsi haki musiikkipelin ja alkoi soittaa ja laulaa. Hän oli elänyt niin monta kesää, ettei enää nähnyt paljon mitään ja hänen tukkansa oli harva ja harmaa. Hampaita hänellä oli jäljellä vain muutama ja hän oli kaikkiaan aika hassun näköinen. Mutta edelleen hänestä lähti ääntä ja hän tunsi enemmän lauluja ja tarinoita kuin kukaan muu.    

Lammas paistui nuotiolla ja sen herkullinen tuoksu sai  vatsan kurnimaan. Aikuiset joivat sahtia ja kauppiaat kertoivat tarinoita ihmeellisyyksistä, joita olivat nähneet maailmalla. Ei Maanavilja ihan kaikkea uskonut, niin kummallisia osa tarinoista oli. Kuten vaikka että jossain etelässä oli karhun kokoisia kissoja, joilla oli valtava suuri kultainen tukka, ja jotka juoksivat nopeammin kuin tuuli ja olivat väkevämpiä kuin kymmenen miestä. Tai että muka oli olemassa yhtä korkeita ihmisen rakentamia majoja kuin Linnavuori, eikä siinäkään vielä kaikki, vaan niiden majojen seinät oli tehty kivestä ja katto kullasta ja sisällä kaikki oli pelkkää silkkiä.

Viikinkiaikaan mieltyneet voivat tutustua myös Taavi Vartian kahteen varhaisnuorten romaaniin Viikinkipoika Kaspar ja Sininen viikinki ja kuninkaan sotaratsu (Helsinki-Kirjat 2011).