maanantai 4. toukokuuta 2015

Seita Vuorela 1971–2015 in memoriam: Nuoruuden mielenmaisemien huima visionääri on poissa



 

















Seita Vuorelan äkillistä kuolemaa 20. huhtikuuta 44 vuoden iässä on vaikea hyväksyä. Hänen varhainen kuolemansa on iso menetys suomalaiselle nuortenkirjallisuudelle. 

En tuntenut Vuorelaa henkilökohtaisesti, mutta hänestä piirtyy haastattelujen sekä lähipiiriin kuuluneiden ystävien ja hieman etäisempien tuttavienkin todistusten perusteella hyvin tulisieluinen persoona. 

Seita Vuorela (vuoteen 2011 Parkkola) opetti sanataidetta lapsille ja nuorille  ja kiersi myös ahkerasti kirjailijavierailuilla ympäri Suomea. Kirjojensa lisäksi hän on sanataideopettajana ja karismaattisena esiintyjänä jättänyt unohtumattoman jäljen moniin lapsiin ja nuoriin.

Varhaiseen tuotantoon kuuluvissa, vuodesta 2001 lähtien yhdessä Niina Revon kanssa kirjoitetuissa, nuortenromaaneissa oli jo monenlaista kokeellisuutta. Teosten oli tarkoitus hämmentää vastaanottajansa: ne sanoutuivat niin miljööltään, juonenkuljetukseltaan kuin päähenkilöiltäänkin irti ajankohdan muusta sovinnaisesta realistisesta nuortenkirjallisuudesta.

Susitosi-debyytin jälkeen ilmestyneet Ruttolinna ja Jalostamo (WSOY 2002 ja 2004) olivat jo nimiltään massiivisia ja 500 sivun vuolas mittakin oli suomalaiselle nuortenromaanille uutta. 

Rajat. Express -sarjan teokset Lupaus ja Loisto (WSOY 2007 ja 2008) olivat ensimmäisiä kotimaisia nuortenromaaneja, joissa tosi-tv:n kilpailuformaattia ja yhä enemmän ulkoapäin määriteltyjä nuoruuden paineita käsiteltiin terävästi. Perinteinen nuoren identiteetin etsintä sai näissä kirjoissa aivan uusia ulottuvuuksia. 


Susitosi-romaanille Seita Vuorela ja Niina Repo perustivat KAUK-hankkeen  (Kirja astuu ulos kansistaan), joka oli ensimmäisiä vuorovaikutteisuuteen lukijoiden kanssa ja myös verkkoalustassa toimivia kirjallisuushankkeita Suomessa. Nykyisin nuortenkirjojen markkinoinnissa hyödynnetään jo jonkin verran elämyksellisyyttä ja tekemisen kautta lähestyvää lukemiskasvatusta, mutta Repo ja Vuorela olivat jo yli 10 vuotta sitten aikaansa edellä.

Vuorelan itsenäiset nuortenromaanit Viima ja Usva (WSOY 2006 ja 2007) poikkesivat nekin valtavirrasta. Teosten intensiivinen ja omintakeinen miljöö ja karismaattiset päähenkilöt ammensivat maagisesta realismista, joka oli Suomessa tuolloin vielä nuortenkirjallisuuden puolella heikosti tunnettu – ja sen myötä myös huonosti arvostettu – lajityyppi. 

Vuorelan kirjailijanlaadussa oli jotain hyvin epäsuomalaista. Hänen koko tuotantonsa ajoittuu kansainvälisen nuorten fantasiabuumin aikaan. Hän hyödynsi tätä fantasian kirjallista nostetta, mutta jalosti sen omiin kunnianhimoisiin taiteellisiin pyrkimyksiinsä tavalla, joka samalla merkittävästi uudisti nuortenkirjallisuutta ja eittämättä rohkaisi muita nuorille kirjoittavia kirjoittamaan enemmän myös valtavirtaa vastaan.

Vuorelan yhteistyö kuvittaja Jani Ikosen kanssa Viimassa ja sittemmin Karikossa oli sekin uraa uurtavaa. Nuortenromaanien kuvittaminen on Suomessa yhä harvinaista, mutta nyt jo nähtävissä merkkejä siitä, että kuvitus tulee yleistymään lähitulevaisuudessa myös nuortenkirjoissa.  

Haastattelin Vuorelaa Onnimanni-lehteen pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon julkistuksen jälkeen syksyllä 2013. 
Karikon kirjoitusprosessi oli työläs ja kesti poikkeuksellisen pitkään. Romaanin yhtenä kimmokkeena oli Turussa sattunut onnettomuus, jossa 13-vuotias poika menehtyi vanhassa siilorakennuksessa. Asiaa ruodittiin pojan vanhempien kannalta kohtuuttomasti myös verkkokeskusteluissa. Tapahtuma sai Vuorelan miettimään, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. 

Karikosta löytyy viittauksia myytteihin sekä maailmankirjallisuuden ja lastenkirjallisuuden klassikoihin.  
Ansaitusti romaani sai kaksoisluokituksen sekä nuorten- että aikuistenkirjaksi, mutta kirjailija itse määritteli sen lastenromaaniksi, koska Vuorelan mukaan 

– –  lapsena ja erityisesti lapsuuden ja nuoruuden välitilassa luettu kirja on kuin huone, johon yhä uudestaan palaa kuin tuttuun lapsuuden maisemaan. Joko kirjan lukee uudestaan tai sitten se heijastelee kielessä ja kielen herättämissä mielikuvissa. 
Voisi puhua luettujen kirjojen maantieteestä; sanoihin, lauseisiin, teemoihin on jäänyt muistumia ja kerrostumia niihin lapsuudessa liittyneistä toiveista, peloista, ajatuksista. Lapsena luetut kirjat ovat kuin polkuja muistiin. Niitä kulkemalla saattaa löytää myös monenlaista unohdettua tai unohdetuksi kuviteltua. 

Teoksen melankolinen surun pohjavirta ja latautunut kerrontatyyli yllättivät monet aikuislukijat. He olivat vaikuttuneita teoksen vahvasta kaunokirjallisesta imusta ja kerroksellisuudesta, jota he eivät olleet aiemmin osanneet lainkaan yhdistää nuortenkirjallisuuden ominaispiirteeksi.

Vuorela piti Karikon palkitsemista pohjoismaiselta raadilta rohkeana valintana, koska romaani on teemoiltaan niin rankka. Hän koki palkinnon merkkinä siitä, että ”lastenkirjallisuus halutaan nähdä taiteena. Teos on valittu, koska se on hyvää kirjallisuutta, ei pedagogien tai kasvattajien silmin, vaan taidekritiikin ja lukijoiden näkökulmasta. Näin mielestäni kuuluukin olla”.

Pohjoismaisen palkinnon jakotilaisuudessa Oslossa syksyllä 2013 Seita Vuorela vertasi kiitospuheessaan  Karikon syntyä talon rakentamiseen: 

Ensin kirjailija asettuu johonkin maisemaan, asuttaa siellä erilaisten teemojen täyttämää taloa. Kun kirja eräänä päivänä on valmis, kirjailija joutuu jättämään talon ja  sisään muuttavat lukijat. Talosta tulee lukijoiden talo. Karikko on nyt lukijoiden talo viimeisellä rannalla. Samalla tavalla en itse voi sinne enää palata kuin siellä joskus elin keskeneräisen talon rakenteiden keskellä. 
Kirjan elämä lukijoiden käsissä oli Vuorelalle kaikkein tärkeintä.

Usva on käännetty unkariksi ja italiaksi, Viima tanskaksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, englanniksi, unkariksi, portugaliksi, serbiaksi ja saksaksi. 

Ennen Salla Simukan Lumikki-trilogian maailmanvalloitusta Viiman englanninnos, The School of Possibilities, oli suomalaiselle nuortenromaanille harvinainen läpimurto isolle kielialueelle. Viima sai myös vuonna 2011 ranskalaisen Pépites-palkinnon vuoden parhaana ranskan kielellä ilmestyneenä nuortenromaanina.

Karikko on tähän mennessä ilmestynyt saksaksi ja sen käännösoikeudet on myyty myös Ranskaan, Tanskaan ja Unkariin. On hämmästyttävää ja vähän noloakin, että teosta ei käännetty pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon voiton jälkeen automaattisesti kaikille pohjoismaisille kielille. Palkinnon säännöissä ei tällaista velvoitusta ole, vaikka palkinto perustettiin nimenomaan tekemään pohjoismaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta tunnetuksi. 

Hieman lakonisesti voi myös todeta, että kotimaassaan Vuorela koettiin ehkä hieman liiankin uskaliaasti nuortenromaanin lajikonventioita kyseenalaistavaksi outolinnuksi. Tuotantonsa painoarvoon nähden hän sai vain pari julkista tunnustusta: vuonna 2010 Laivakello-palkinnon ja vuonna 2013 Karikosta Tulenkantaja-palkinnon. 



2 kommenttia:

  1. Kiitos hyvästä, kiinnostavasta tekstistä, ❤️

    VastaaPoista
  2. Mä halaan tätä kautta Niinaa pitkään ja lämpimästi! Paljon kuvia Seitasta ja sinusta pyörii päässäni Oulusta, Helsingistä ja Turusta - Ruttolinna kaikkein eniten. Luulen, että näin Seitan viimeisen kerran, kun törmäsimme toisiimme joku vuosi sitten Kaisaniemessä. Seitalla oli kädessään pitkä, ihana, sellofaaniin kääritty kukka, jota hän oli viemässä kustantajalleen kiitokseksi. Seita oli koko olemuksellaan täynnä valoa ja iloa.

    VastaaPoista