Dilemmaa kerrakseen: sinun, minun vai meidän kaikkien lastenkirjat?

Tämän päivän Dagens Nyheterissä  toimittaja Anders Palmaer otsikoi juttunsa "Barnboksdilemmat. Vuxna bryr sig mest om sin egen barndom" ja nostaa pöydälle kiperän asian, joka askarruttaa toistuvasti myös Rouva Huuta.

Lastenkirjallisuuden näkyvyyden ja tunnettuuden  ja myyntimenestysten edellytyksenä ovat nimenomaan edeltävien sukupolvien nostalginen, ellei jopa paatoksellinen suhtautuminen oman lapsuutensa ja nuoruutensa kirjoihin.

Konseptiin kuuluu mantra: 

Minä olen rakastanut tätä kirjaa, minun lapseni ja lapsenlapseni ja heidän jälkeläisensä maailman tappiin tulevat rakastamaan tätä kirjaa.

Zacharias Topeliuksella, Laura Latvalalla, Anni Polvalla ja Aili Somersalolla, muutamia mainitakseni, ei oikeasti ole ihan niin suurta fanijoukkoa nykylasten keskuudessa kuin mitä heidän teostensa painosluvut antavat ymmärtää. 

Palmaerin antama ruotsalainen esimerkki on tosin mielestäni hiukan huono: Gunilla Bergströmin kuvakirjat Mikko Mallikkaasta nimittäin IHAN OIKEASTI uppoavat yhä uusiin lapsisukupolviin. Bergströmin lapsipsykologia ei ole vanhentunut. Lukekaapas vaikka juuri nyt niin ajankohtainen kirja Mikko Mallikkaan ensimmäisestä koulupäivästä, Mikko Mallikas menee kouluun (Weilin+Göös 1983, up. Tammi 2002).

Paljon raflaavampaa olisi ollut nostaa esiin vaikkapa Elsa Beskowin pikkuporvarilliseen idylliin nojaavat kuvakirjat, jotka ovat jo erittäin  kaukana nykylasten kokemusmaailmasta. (rouva Huun pikkupiru tosin mutisee korvan juuressa: "… vaikka toisaalta, eiväthän nekään nyt NIIN kamalia ole…")

Bonnier Carlsenin kirjallinen johtaja Eva Dahlin valittaa Dagens Nyheterin jutussa, että lastenkirjakentälle on vaikea lanseerata mitään oikeasti uutta. 

Toisaalta lastenkirjalla pyyhkii ruotsalaisessa kustannuskentässä paremmin kuin aikuisten kirjallisuudella. Lastenkirjojen painokset ovat Ruotsissa isoja ja myynti on kasvanut peräti 11,5 prosenttia, kun taas aikuistenkirjojen myynti on laskenut. Ja kirjastolainoissa lastenkirjat ovat myös ylivoimaisia.

Palmaerin jutun tärkein pointti kiteytyy tähän ihmetykseen: miksi media ei kiinnostu uusista lastenkirjoista:  

Vi älskar läsning som koncept, men inte författarna – om vi inte läste dem som barn?   

Dagens Nyheterin tämänpäiväisen artikkelin havainnot pätevät myös Suomeen.

Tammen syksyn uutuuksien markkinoinnissa vedotaan kerran jos toisenkin nimenomaan lasten vanhempien ja isovanhempien lapsuuden lukumuistoihin.

Hannele Huovin Urpon ja Turpon seikkailut –yhteisniteestä sanotaan kirja.fi -  palvelussa:

Urpo ja Turpo ovat seikkailleet lasten ja aikuisten sydämiin jo kuudessa lastenromaanissa, yhdessä kuvakirjassa, laulukirjassa, CD:llä ja animaatiosarjassa. He ovat suuria filosofeja, seikkailjoita ja veijareita aivan kuten ulkomaiset kollegansa Nalle Puh ja Paddington.

Valitettavan harvassa ovat ne lasten vanhemmat, jotka vasiten etsivät tietoa ilmestyvistä lastenkirjauutuuksista. Asiaa ei helpota sekään, että sanomalehdet ja aikakauslehdet julkaisevat aikaisempaa niukemmin arvosteluja. Muilta taiteen aloilta tutut julkkikset ja jo valmiiksi hyvin myyvät menestyskirjailijat anastavat isoimman mediahuomion henkilöhaastatteluissa ja muissa median nostoissa.

Aikuinen lastenkirjoja ostava yleisö tarvitsee tarttumapintaa johonkin itselleen tuttuun (ja turvalliseen). Uudetkin lastenkirjat ketjutetaan juonikkaasti vanhaan ja vakaaseen, vaikka niissä olisi potentiaalia tulla toimeen aivan omillaankin.

Tuutikki Tolosen Mörkövahti -kirjan (Tammi 2015, ei vielä ilmestynyt) ydin kiteytettiin Villa Kivessä syksyn lasten- ja nuortenkirjauutuuksien pressi-infossa lauseeseen ”Mary Poppins meet Where the Wild Things are”.

Jacob Greyn Varismiekka-romaanin (Tammi 2015) takakannessa hehkutetaan "Suuri seikkailutarina pojille Tarzanin, Mowglin ja Batmanin hengessä".

Uskon, että Mörkövahti puhuisi puolestaan ilman näitä lastenkirjaklassikkosidonnaisuuksiakin. Ja joo, toki aikuiselle tulee Varismiekkaa lukiessa mieleen muitakin villilapsia, jotka ovat seikkailleet menestyksellä lasten- ja nuortenkirjaklassikoissa, mutta maksaako vaivaa nostaa niitä takakanteen asti? 

Miksei enää luoteta OMAVALOISEEN JA omaperäiseen lastenkirjallisuuteen?

Ja SILTI, uhallakin tunnustan, että olen itsekin sortunut kerran jos toisenkin tähän lastenkirjallisuuden perisyntiin: omien suosikkien tuputtamiseen omille lapsille. Joskus toimii, joskus ei. 

Björn Landströmin Olipa kerran -klassikkosatujen kuvitus, Kaarina Helakisan Elli-velli-karamelli ja Tammen kultaisten kirjojen Pikku äiti ovat kolahtaneet myös esikoistyttäreeni, kun taas kaksi poikaa ovat viis veisanneet äidin lapsuuden tärkeistä kirjoista.

Lastenkirjakritiikin grand old lady, nyt jo edesmennyt Kerttu Manninen, tapasi sanoa tietoisen provokatiivisesti, että lapsi kuuntelee aikuisen ääneen lukemana vaikka rautakaupan tuoteluetteloa tai puhelinluetteloa, sillä lapsi rakastaa vanhempansa ääntä ja sitä intiimiä yhdessäolon hetkeä.

Tietysti ääneen luettaessa aikuisen innostus ja rakkaus kirjaan kuultaa lukutilanteesta. Lapsi aistii, että kirja on aikuisellekin tärkeä, ja voi sen vuoksi osin pinnistellä ja jopa tieten-tahtoen miellyttää aikuista. Mutta suuri osa lapsista ei kyllä sorru tällaiseen mielistelyyn kovin pitkään. Lapsi äänestää jaloillaan, jos kirja ei häntä miellytä.

Siksi olisi tärkeää saada aikuiset kiinnostumaan myös uuden-uutukaisista lastenkirjoista ja niiden tekijöistä.